Eilisen löytöjä.
Kuten suunnilleen puoli muuta maailmaa, minäkin olen viime aikoina lukenut Delia Owensin kirjaa Suon villi laulu.
Kirja tarjoiltiin minulle “kasvutarinana, joka on myös murhamysteeri, ja sisältää upeaa luontokuvausta”.
Omasta mielestäni se oli kuitenkin ennen kaikkea kirja yksinäisyydestä.
Kirjan päähenkilö Kya on lapsena suomökkiin hylätty nuori nainen, joka oppii paitsi selviytymään yksin, myös luomaan itselleen oman, runsaan maailman. Kyan elämä on taloudellisesti köyhää mutta muuten rikasta – se täyttyy vuoropuhelulla suon, meren, kasvien ja eläinten kanssa, runoilla, tutkimuksilla ja taiteella.
Kyan oma maailma ja suhde ympäröivään luontoon on kirjassa kauniisti kuvattu. Kya on yhtä lailla osa ympäröivää luontoa kuin simpukat, lokit ja heinänkorret. Mutta siitä huolimatta kirja tuntui sanovan, että kyllä ihmisen paikka on muiden ihmisten luona.
Se on asia, jota ei voi korvata millään. Ei eläimillä tai kasveilla, eikä varsinkaan tavaroilla tai työllä tai menestyksellä tai rahalla. (Ei myöskään WhatsApp-viesteillä ja tykkäyksillä, vaikka sitä kovasti yritämmekin.)
Kirjan lukemisen jälkeen mieleeni on usein hiipinyt tukalalta tuntuva ajatus: olenko oikeastaan itsekin enemmän Kyan kaltainen kuin edes tajuan?
No juu, en elä suomökissä ryynejä keitellen, mutta paljon samaa meissä on – siis sen lisäksi, että molemmat keräilemme sulkia ja simpukankuoria ja juttelemme merelle ja lokeille.
Minäkin pärjään, osaan, selviän, rakennan elämääni ja omaa maailmaani, ympäröin itseni asioilla joita rakastan, ja silti jotain tuntuu aina vain puuttuvan.
Niin paljon kuin saankin ulkoisia muutoksia aikaiseksi, mikään ei varsinaisesti koskaan tunnu muuttuvan. Ehkä siksi, että elämästäni puuttuu jotain niin olennaista, ettei sitä aukkoa voi täyttää millään muulla.
Ei ihan suomökissä, mutta mökillä.
Tähän mennessä olen ehtinyt tarkkailla ihmisiä reilut 30 vuotta. Siinä ajassa olen tehnyt sellaisen havainnon, että kun ihminen jää jostain olennaisesta paitsi, on lähtökohtaisesti kaksi tapaa diilata:
Toiset alkavat jahdata sitä hinnalla millä hyvänsä, uhraavat itsensäkin sitä tavoitellessaan.
Toiset alkavat vähän halveksia koko juttua ja ajatella, että en minä tuollaista edes halua tai ainakaan tarvitse.
Minä ja Kya olemme selkeästi jälkimmäistä kastia. Olen ollut ihan pikkulapsesta asti suorastaan raivokkaan itsenäinen. Olen oppinut ajattelemaan, että muiden ihmisten tarvitseminen on heikkoa, ehkä jopa vähän halveksittavaa. Tiedän nykyään, että se on yksi syy sille miksi olen ollut noin sata vuotta burnoutissa. En pelkästään siksi, etten ole osannut pyytää muiden apua, vaan siksi, että yhteys toisiin ihmisiin on hyvinvoinnille aivan samanlainen välttämättömyys kuin ruoka, vesi ja uni. No, toisin kuin ilman ruokaa, ilman muita ihmisiä pysyy kyllä hengissä, mutta hengissä pysyminen ja hyvinvointi ovat tietysti kaksi eri asiaa.
Tarvitsemme toisia ihmisiä itseisarvona. Emme vain avuksi tai viihteeksi, kertomaan hauskoja juttuja tai auttamaan kauppakassien kantamisessa tai jakamaan vuokraa (vaikka nuokin kaikki asiat kyllä helpottavat taakkaa).
Tarvitsemme muita ihmisiä ihan vain siksi, että olemme ihmisiä. Se on koodattu meihin. Esimerkiksi hermosto rauhoittuu tuttujen ihmisten läheisyydestä ja lempeästä kosketuksesta. Muiden läsnäololla on siis vaikutuksia paitsi mielialaan, myös ihan fyysiseen terveyteen.
Ajattelin ennen, että toiset ihmiset ovat elämässä onnekasta ekstraa, eikä heihin saa liikaa nojata. Olen ihan järjettömän onnellinen siitä, että olen viime vuosina hiffannut tämän – että tarvitsen muita ihmisiä ja että saan tarvita muita ihmisiä. Jos koskaan niin tämän pandemian keskellä se on kirkastunut. Keväällä, kun olin useamman kuukauden tapaamatta ketään, tuntui siltä että teen hidasta, kuihduttavaa kuolemaa.
Aito yhteys muihin ihmisiin on minulle nykyään kaikkein suurin prioriteetti. Nykyään jopa toimin sen mukaan (jee, pienet meitsille!). En enää ikinä aio suistua tilanteeseen, jossa olisi liian kiire tavata ystäviä, tai jossa ihmissuhteet jäisivät muiden tavoitteiden jalkoihin. Näen nykyään minulle tärkeitä ihmisiä melkein joka päivä, ja silloin kun näen, pyrin olemaan oikeasti läsnä.
Ja silti… nyt tänä syksynä olen alkanut miettiä, että ehkä se ei riitä. Ja että ehkä on sittenkin ihan ok ettei se riitä. Ehkä on ihan sallittua ja luonnollista haluta jotain – ei “enemmän”, vaan erilaista. Sitä että saisi oikeasti jakaa elämänsä ja arkensa jonkun tai joidenkin kanssa. (Tämän monellakin tavalla kauniin ja ihanan elämän, jonka rakentamiseen ja luomiseen olen tehnyt niin paljon töitä!) Olla osa jotain isompaa kokonaisuutta.
Jospa se ei sittenkään tarkoita sitä että olisin heikko, tai että en arvostaisi sitä mitä minulla jo on.
Jospa se onkin ihan… normaalia. Inhimillistä.
Eiranranta eilen.
Nykyään puhutaan kauheasti siitä, että kaikkien pitäisi tehdä itse itsensä onnelliseksi. En oikein usko, että se on edes mahdollista. Kyllä, on totta että kukaan muu ei voi saada meitä tuntemaan iloa tai rauhaa tai tyytyväisyyttä tai onnea, jos emme löydä niitä tunteita itse itsestämme. Mutta en myöskään usko, että voimme olla hyvinvoivia ja onnellisia ilman – aika merkittävääkin – panosta muilta ihmisiltä.
Olen tottunut ajattelemaan, että on kiellettyä tai vähintäänkin heikkoa haluta rakkautta tai hyväksyntää. Varmaan siksi olen myös usein ajautunut ihmissuhteisiin, joissa olen oikeasti ollut tosi yksin. Tuntuu epämukavalta myöntää itselleen, että kaipaa – syvästi – jotain, mitä on tottunut pitämään mahdottomuutena. Asiana, joka kuuluu muille mutta ei jostain syystä minulle.
Ja kuitenkin: rakkaus, hyväksyntä, johonkin kuuluminen – onko inhimillisempää tarvetta? Ajatusta on ollut vaikea myöntää edes itselleni, mutta viime viikolla sanoin sen ääneen ystävälleni. Hän vastasi siis mä tiedän just mitä sä tarkotat, mulla on toi ihan sama ajatus ja harhaluulo. (Voi tätä pärjääjien kansaa.)
Yllätin nyt itsenikin kirjoittamalla aiheesta, koska sen myöntäminen edelleen vähän hävettää. (Ja tietysti: juuri siksi siitä pitää kirjoittaa – sen jos jonkin opin omaa kirjaani kirjoittaessani, heh.)
Mutta jos minä ja ystäväni ajattelemme näin, varmasti myös joku muu siellä ruutujen toisella puolella tuntee samoin. Ehkä monikin.
Ehkä on siis aika antaa itselleen lupa haluta, toivoa, odottaa elämältä vähän enemmän – tai ainakin jotain muuta. Haaveilla jostain sellaisesta, mikä on tähän asti tuntunut kielletyltä. Tai mahdottomalta. Tai liian hyvältä ollakseen totta.
Ajatus ei pälkähtänyt mieleeni suurena halolla päähän -oivalluksena. Pikemminkin se on tehnyt jo pidempään tuloaan, hitaasti hiipien. Odotellut, että olen sille valmis.
En tiedä olenko, mutta totuttelen ajatukseen.
Annan sille mahdollisuuden.
