Heinäkuussa

Helteisenä iltana teimme parin viinilasillisen jälkeen spontaanin päätöksen – lähdemme rantalomalle. Ajoimme auton laivaan, laivasta kohti Jurmalaa. Joimme päiväkahvit Pärnussa. Tuntui hyvin eksoottiselta olla ulkomailla.

Kerron teille nyt salaisuuden: Jurmalan ranta ei kalpene ollenkaan Kanarialle. Rantaviiva jatkuu pidemmälle kuin silmä kantaa, varpaat uppoavat pehmeään valkoiseen hiekkaan.

Mutta toisin kuin ehkä Kanarialla, Jurmalassa saattaa käydä niin, että heinäkuun rantaloma vaatii pukeutumaan jokaiseen mukaan pakattuun vaatteeseen samanaikaisesti ja ehkä vielä kääräisemään rantapyyhkeen kaulahuiviksi.

Makasin hotellin uima-altaalla fleece-viltin alla ja kuvittelin olevani 1800-luvun romaanihenkilö, jolle lääkäri on määrännyt lääkkeeksi raitista meri-ilmaa rannikon keuhkoparantolassa. Tajusin, että oikeastaan taisin tarvita parantolalomaa enemmän kuin rantalomaa.

Viron ja Latvian rajalla vaihtuu kieli, maisema ja radion kesähitit. Aloimme ystäväni kanssa molemmat karjua inhosta aina kun radiosta alkoi kuulua MAMMMACIIIITTA QUE BONITA, mutta totta kai parin päivän päästä jo huomasimme kumpikin hyräilevämme sitä hampaita harjatessa. Siihen monien kesähittien menestys kai perustuu, vastarinnan murtaminen toistojen kautta.

(Sen sijaan Viron tämän vuoden paikallinen kesähitti, Lehannan Juuni juuli august on oikeasti aika ihana.)

Paluumatkalla kävimme katsomassa Tallinnan Fotografiskan näyttelyt. Miksei kukaan ole koskaan kertonut, että Bryan Adams (siis juuri se Summer of ´69 –Bryan Adams) on valokuvaaja, eikä vain valokuvaaja vaan todella hyvä valokuvaaja? Näyttely on ihastuttava, menkää katsomaan jos käytte vielä kesäretkillä Tallinnassa.

Saavuttuani kotiin väsymys ahmaisi minut jo eteisessä. Tuntui kuin kaikki alkuvuoden paine olisi purkautunut kerralla eikä kehoni enää muistanut miten pysyä pystyssä ilman jatkuvaa jännitystä. Miten hengittää ilman palaa kurkussa.

Siispä enimmäkseen heinäkuussa: makasin sängyssä, makasin sohvalla, makasin puistossa puun alla. Luin kaikenlaista roskaa, sellaista joka vilisee ninjoja ja vampyyreja ja henkiä ja merirosvoja, tarinoita joita olisin lukenut 11-vuotiaana. Huomasin inspiroituvani niistä. Realismi on joskus niin tylsää.

Olin niin poikki, etten jaksanut lähteä edes mökille. Tiesin, että en kuitenkaan malttaisi olla aloittamatta jotain uutta remonttia tai puutarhaprojektia.

Huomaan, että yhä vain, kaiken viime vuosien harjoittelun jälkeen on edelleen niin niin niin vaikeaa antaa itselleen lupa olla väsynyt. Kesällä siihen liittyy vielä aivan erityislaatuinen syyllisyyden vivahde – ei edes se, ettei saa mitään aikaiseksi, vaan se, että apuaaaa kesä valuu hukkaan jos ei ole koko ajan tanssimassa kesäsateessa aamunkoittoon ja veneilemässä vieraisiin kaupunkeihin ja laulamassa rapulauluja ja rakastumassa salaperäisiin muukalaisiin terasseilla.

Mutta vuodessa on 365 päivää. 365 päivää tanssia ja laulaa ja seikkailla ja rakastua ja siksi on ihan ok, jos heinäkuussa niistä ei tee mitään. On 365 päivää nauttia elämästä.

Kuka sanoo, että kivoja asioita voi tapahtua vain kesällä? (No siis, suomalaiset.)

((Sitä paitsi tässä vuodessa on 366 päivää. Ole hyvä – yksi ylimääräinen päivä, ihan ilmaiseksi. Ajattele vaikka että tämä on nyt se ylimääräinen päivä seuraavan kerran kun käyt itsesi kanssa neuvottelua siitä onko ok olla tänään tekemättä mitään.))

Mutta väsymykselläkin on rajansa, ja oma rajani on nimeltään herkkutattikausi. Heti kun ensimmäiset kuvat herkkutateista ilmestyivät sieniseuran Facebook-ryhmään, hyppäsin bussiin ja matkustin mökille. Aina heinäkuun loppupuolella lakkaan olemasta ihminen ja muutun sienestäjäksi. Ajattelen pelkästään herkkutatteja ja puhuin pelkästään herkkutateista. Kaikki aistini ovat virittyneet yhtä tarkoitusta varten: tattejen paikantamista. Poimin tänä vuonna kymmeniä kiloja.

Kokkasin tattikastiketta. Kokkasin tattimunakasta. Kokkasin tattirisottoa. Siivosin tatteja, silvoin tatteja, kuivatin tatteja, raahasin tatteja kaupunkiin tuliaisiksi kavereille.

Osallistuin myös elämäni ensimmäiselle heppaleirille. Aikuisena voi toteuttaa tällaisiakin toteutumattomia lapsuuden unelmia.

Jos olet joskus kaivannut todisteita siitä, että oma energia, fokus ja intentio muokkaavat sitä miten maailma meille vastaa, ala harrastaa ratsastusta. Missään muussa se ei tule yhtä välittömästi näkyväksi.

Kun keskityn miettimään, mitä näillä pohkeilla nyt piti tehdä ja miten nämä ohjat pitikään olla, mistään ei tule mitään. Kun keskityn vain ajattelemaan, mitä haluan hevoselta tai mihin olen menossa, kaikki alkaakin sujua.

Noinhan sitä arjessa yleensä toimii – keskittyy tekemään kauheasti kaikkea tai miettimään mitä kaikkea seuraavaksi pitäisi tehdä, mutta suo aika vähän ajatuksia sille mihin tällä tekemisellä nyt oikeastaan pyritään. Olenko edes samalla aaltopituudella sen kanssa mitä haluan? Vai sohinko vain sokeasti joka suuntaan? Sanonko yhtä ja viestitän olemisellani tai tekemiselläni jotain ihan toista?

Hevosten kanssa muistan aina sen, että on tuhat kertaa hyödyllisempää kirkastaa fokus ja pitää katse määränpäässä kuin tehdä jokainen temppu ja kikka joilla “asioita saadaan aikaiseksi”.

Joskus sen sijaan että juoksee asioiden perässä ja raataa niiden eteen, paljon tehokkaampaa on vain virittäytyä itse oikealle taajuudelle ja antaa asioiden tulla luokse.

Ehkä tämä loputtomalta tuntuva heinäkuumakoilu onkin oikeastaan sitä. Oikealle taajuudelle virittäytymistä. Se että jokin ei liiku, ei tarkoita sitä että mitään ei tapahtuisi.

Nimittäin – vaikka kehoni muistuttaa rantakalliolla makoilevaa mursua (mursut voivat muuten nukkua 19 tuntia putkeen), mieleni tulvii ajatuksia ja ideoita tavalla, jollaista en hetkeen muista. Uudenlaisia, kiinnostavia, sellaisia joita tekee mieli tutkiskella.

Joten olen tutkiskellut. Pysynyt paikoillani muina mursuina ja silti matkannut mielessäni lähelle ja kauas, itselleni ihan uusiin paikkoihin.

(Enkä nyt tarkoita Pärnua.)

Viimeisen viikon olen kuunnellut ja rakastanut vain yhtä levyä, Taylor Swiftin uutta. Levy yllätti minut täysin, koska yleensä Swiftin biisit ovat rallatuksia joita kuuntelen imuroidessani tai juoksumatolla. Mutta folklore on aidosti ihana ja jotenkin niin… pieni. Taylor Swift ei varmaan koskaan olisi tehnyt tällaista levyä ilman koronapandemiaa, ilman painetta tehdä biisejä jotka kannattelevat spektaakkelimaisen stadium-kiertueen.

Taas yksi muistutus siitä, että poikkeusoloissa syntyy poikkeuksellisia asioita, myös hyvässä. Millaisia puolia ihmisistä paljastuukaan silloin kun tarjoutuu tilaisuus kokeilla jotain vain siksi, että huvittaa. Yllättäviä ja kauniita puolia.

Levy on täynnä helmiä, mutta oma suosikkini on hoax. Se on heinäkuussa ruokkinut mielikuvitustani yhtä hyvin kuin herkkutatit ovat ruokkineet ruokahaluani.

Palasin juuri takaisin maalta kaupunkiin. Tuntuu ihanalta olla kotona. Huomaan, että eleltyäni Ellun kanana koko heinäkuun alan hiljalleen kaivata omia rutiinejani. Kokkaamista, kirjoittamista, joogaa, aikaisia nukkumaanmenoja.

Elokuu on siitä ihana – jonkinlainen vyöhyke kesän ja arjen välissä. Yhtä paljon kumpaakin. Tervetuloa.