Aloitin jokin aika sitten uuden lääkevoiteen käytön, jonka ansiosta naamani rapisee irti päästä (tsemppiä vain Avitcid-kohtalotovereille, forza!). Olen päättänyt ajatella asiaa näin: käärme luo nahkansa.
Ehkä nyt vaan pitää rapistua, jotta rapinan alta kuoriutuu jotain uutta.
Sellaista on ilmassa. Kaikki huonekasvini kuolevat. Ensin yritin taistella sitä vastaan, kastelin, lannoitin, raahasin kasveja suihkuun ja nypin kuihtuneita lehtiä. Nyt vain annan niiden lakastua. Jos teidän on aika mennä, menkää. Harjaan putoilleet lehdet rikkalapiolla ikkunalaudoilta, jos muistan.
Useimpina päivinä en muista.
Minulla on tässä nyt muuta hommaa. Uuden nahan luomista ja sen sellaista.
Tuntuu nimittäin siltä, että olisin vihdoin vapautunut jostakin. Jostain, mikä on seurannut varjona pitkään, ehkä aina.
Kirja tuli valmiiksi ja se oli huojentavaa tietysti siksi, että kyseessä oli iso, työläs ja pitkä projekti, mutta myös siksi, että kirjoitin niin paljon asioista ja tunteista, joista olen jo pitkään ollut valmis päästämään irti. Nyt kun ne ovat paperilla, tuntuu että vihdoin voin.
Voin ja ennen kaikkea osaan.
Tietyt ajatukset ovat sellaisia, joista ei pääse eroon tuuppimalla tai työntämällä tai edes sytyttämällä tuleen, niidenkin pitää vain antaa rapistua hissuksiin. Ne pitää ajatella niin moneen kertaan, että lopulta niihin vain kertakaikkiaan kyllästyy.
Se on aina hyvä merkki: kun huomaa jonkin ajatuksen kyllästyttävän, silloin siitä on aidosti valmis päästämään irti.
Minulle tuli yhtenä päivänä sellainen olo, että jumalauta. Olen reilut kolmekymmentä vuotta ajatellut tätä samaa sontaa – tiivistettynä: sitä, että en kelpaa ja että en voi – enkä jaksa enää ajatella niin seuraavaakin kolmeakymmentä vuotta.
Olen jo vuosia nakertanut niitä ajatuksia ohuemmaksi kerros kerrokselta, ja vihdoin oli niiden aika rapistua tomuksi. Lakaisin jäänteet ja heitin roskiin.
Julistin kahdelle ystävälle samana iltana, että mulla on sellanen olo kuin olisin finally freeeeee. Skoolasimme gin&toniceilla. En yleensä juo gin&toniceja, mutta tässähän voi nyt hupsutella kaikenlaista, mitä yleensä ei tee.
Voi kuulostaa mahtipontiselta, mutta tuntuu siltä että seison uuden aikakauden kynnyksellä. Minulla on sellainen oma pieni rituaali, että kun elämässä tulee sellainen tunne, tunne uudesta ajasta, ostan uuden hajuveden. Nahan luontia sekin. Aisteista tuoksu on tiiviimmin yhteydessä muistiin ja tunteisiin. Jos opetan muistini yhdistämään tietyn hyvän tunnelman tai elämänvaiheen tiettyyn tuoksuun, voin vuosienkin jälkeen houkutella sen fiiliksen esiin vain suihkaisemalla samaa tuoksua.
Painelin Petit St. Louisiin ja huusin jo suunnilleen ovelta, että NYT MULLE JOTAIN, MIKÄ TUOKSUU VAPAUDELTA! Ajattelin: iloa, runsautta, värejä ja kuitenkin jotain… mystistä. Tutkimatonta. Parin tunnin haistelun jälkeen löytyi vihdoin se, jonka ansiosta rinnassa läikähti juuri oikea tunne, Diptyquen L’eau des Hespérides.
Luin kotona Hesperideistä. He olivat Kreikan mytologiassa nymfejä, “joiden tehtävänä oli huolehtia Heran ihastuttavasta puutarhasta maailman läntisellä laidalla”, etenkin puutarhan sitruspuista.
No kuulkaa, kyllä.
Salaisia puutarhoja, huumaavantuoksuisia kukkia ja hedelmistä runsaina roikkuvia oksia, pistäkää tulemaan tähän osoitteeseen.
Reilut kolmekymmentä vuotta kielsin itseltäni niin paljon. Ja ihan turhaan.
Olkoon nyt siis runsauden aika.
