Kuva: Mikko Rasila
Olen viime aikoina paininut erään kirjoitusprojektin kanssa. Ajattelen sitä, lykkään sitä, hion turhia valmistelevia yksityiskohtia täydellisiksi, jotta minun ei tarvitsisi oikeasti ryhtyä itse toimeen.
Deadline lähestyy ja käytän päivässä noin 10 tuntia projektin ajattelemiseen ja noin 15 minuuttia sen tekemiseen.
Tällaisia tulee eteen, töissä ja sen ulkopuolella – asioita jotka nyt vaan pitää tehdä, vaikka ei niin kamalasti huvittaisi. Silti. En oikein usko siihen että mitään, vihuliaisintakaan paperihommaa, kannattaa tehdä väkisin puskemalla. On aina mielekkäämpää ensin löytää merkitys ja motivaatio sille mitä on tekemässä.
Tiesin, että projektissa itsessään ei ole mitään vikaa, ongelma on minussa. Aloitin listaamalla paperille syyt sille, miksi kyseiseen hommaan tuntuu niin vaikealta tarttua.
Yksi: se ei ole sitä missä osaamiseni on parhaassa mahdollisessa käytössä.
Kaksi: se tuntuu takapakilta – joltain, mitä joskus tein, mutta mitä en tulevaisuudessa haluaisi enää tehdä.
Kolme: olen hinnoitellut työni niin räikeästi ali, että en voi kuin katsoa muutaman kuukauden takaista itseäni ällistyksen vallassa ja kysyä what the hell woman?!
Homma alkoi kirkastua. Tajusin, että tässä on nyt tilanne jossa kohtaa kaksi kaavaa, joita toistan vuodesta toiseen: en luota siihen, että se mitä haluan ja missä olen oikeasti hyvä on tärkeää, enkä osaa tai kehtaa tai uskalla pyytää tekemisestäni kunnollista korvausta.
Ja kas: löysin heti motivaation paitsi ryhtyä hommiin, myös tehdä tämä projekti hyvin.
Katsoimme pari viikkoa sitten parin ystävän kanssa uudestaan elokuvan Burnt (ihana leffa, katsokaa se – löytyy ainakin Netflixistä). Siinä Bradley Cooper esittää huippukokkia, joka mokaa uransa ja oikeastaan koko elämänsä. Jonkinlaisena katumusharjoituksena itselleen hän pestautuu töihin rantaravintolaan avaamaan ostereita, ja päättää yrittää huippuravintoloiden maailmassa uudestaan vasta sen jälkeen kun on avannut miljoona osteria.
Ajattelen, että tämä projekti voi olla minun kasani ostereita. Jokainen hetki jonka käytän siihen, iskostaa syvemmälle sen, että ei enää näin.
Ehkä, jos nyt päätän ottaa tämän kalliina mutta arvokkaana oppituntina, en vuoden päästä katso nyt tekemiäni valintoja ja ajattele what the hell woman.
Bradley Cooperilla oli varmaan melkoiset känsät käsissä miljoonan osterin avaamisen jälkeen. Toivon, että minulla on pian sen sortin känsät mielessäni, että en enää toista näitä samoja virheitä.
Ja ehkä tästä syystä olen alkanut jopa tykätä tästä nimenomaisesta projektista. Päätin, että tämän jälkeen olen vihdoin valmis oppimaan läksyni – että jos tämä on hölmöyteni viimeinen hurraahuuto, otetaan siitä sitten kaikki irti. Avataan näitä ostereita niin että käsiä kivistää. Pistetään pystyyn oikein OSTERIBILEET.
Jokainen kyllä silloin kun olisi pitänyt sanoa ei, jokainen tyhmä reaktio, väärä vastaus, hutiostos, jokaiset huonot treffit – jokainen huono valinta voi olla vain sitä, huono valinta.
Mutta jokainen huono valinta voi olla myös tienviitta joka korjaa kurssia. Osoittaa takaisin siihen suuntaan, minne oikeasti haluan mennä. Miten voin jatkossa valita paremmin.
Jokainen huono valinta voi olla osteri. Yhden avaamalla tuskin opin vielä läksyäni.
Mutta miljoona avattua osteria… silloin aletaan jo päästä johonkin.
(Luultavasti sinne, minne oikeasti haluan mennä.)
