Olen tänä vuonna vähän myöhässä joululoman lukuvinkkien kanssa, mutta toisaalta olen tänä vuonna vähän myöhässä melkein kaiken kanssa. Onneksi hyvät kirjat ovat hyviä kirjoja vielä joulun jälkeenkin.
Oman joululomani suunnitelmat ovat selvät: aion käydä kävelyllä, lukea ja toivottavasti nukkua. Juuri nyt tuo kuulostaa siltä, mistä unelmat on rakennettu.
Tähän juttuun valikoin loppuvuonna lukemistani kirjoista sellaisia, joita itse haluaisin lukea joululomalla: nautinnollisia lukuromaaneja, joiden parissa viihtyy. Ja joita tekee pikkuisen mieli ahmia.
Meri Valkaman Sinun, Margot on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa: 1980-luvun alussa suomalainen toimittaja Markus muuttaa perheineen Itä-Berliiniin vasemmistolaisen sanomalehden kirjeenvaihtajaksi. Markus uskoo vahvasti DDR:n ideologiaan ja ihanteisiin, mutta älykäs ja kirjallisesti lahjakas vaimo Rosa turhautuu kodin ympärillä pyörivään arkeen. Berliiniin muurin murtuessa murtuu myös Markuksen ja Rosan avioliitto.
Nykyajassa Markuksen ja Rosan nyt aikuinen tytär Vilja löytää isänsä kuoltua nipun vanhoja kirjeitä, joista jokainen on allekirjoitettu “sinun, Margot”. Kirjeiden myötä Vilja ryhtyy selvittämään, kuka salaperäinen Margot oli, kuka hänen isänsä oikeastaan oli… ja mitä hän lopulta itse muistaa omasta lapsuudestaan Berliinissä?
Valkaman kirja kertoo samalla kiinnostavasti itäsaksalaisten arjesta muurin takana ja toisaalta pohtii muistoja, muistamista, sukupolvien välisiä suhteita ja muuttuvaa maailmaa. Samalla se onnistuu olemaan todella mukaansatempaiseva romaani, johon tekee mieli upota.
Jessie Burtonista on vaivihkaa tullut yksi luottokirjailijoistani. Olen tykännyt jokaisesta hänen kirjastaan, joita yhdistää usein kolme tekijää: naisvetoiset tarinat, sijoittuminen kulttuuri- ja taidemaailmaan ja ihanan mehukas kerronta. Burtonin kirjat ovat täydellisiä lukuromaaneja – tarinat imaisevat mukaansa, vievät vieraisiin paikkoihin ja aikakausiin ja viihdyttävät olematta hömppää.
Tunnustus kulkee kahdessa ajassa: 1980-luvulla nuori Elise tapaa itseään vanhemman, karismaattisen kirjailijan Connien ja rakastuu. Connien kirjasta on tekeillä elokuva, minkä vuoksi pariskunta päätyy Hollywoodiin. Nykyhetken Lontoossa elämänsä suuntaa etsivä Rose pestautuu nyt erakoituneen Connien avustajaksi, koska epäilee Connien tietävän jotain Rosen äidistä, joka jätti perheensä Rosen ollessa vauva.
Hmm, näköjään minulla on ollut jonkinlainen teema tänä syksynä: myös Alexandra Andrewsin kirjassa Kuka on Maud Dixon? päähenkilö pestautuu menestyneen kirjailijan assistentiksi. Kirjailijanurasta haaveileva Florence mokaa hommansa newyorkilaisessa kustantamossa mutta saa yllättävän työtarjouksen lähteä maaseudulle assistentiksi salanimellä kirjoittavalle kirjailija Maud Dixonille, jota edes tämän kustantaja ei ole koskaan tavannut. Salanimen takaa paljastuu nainen nimeltä Helen, joka opettaa Florencelle yhtä sun toista kirjoittamisesta, klassisesta musiikista, ruoanlaitosta ja hohdokkaasta elämästä ja ottaa Florencen myös mukaansa tutkimusmatkalle Marokkoon seuraavaa kirjaansa varten. Kun Marokossa Florence herää auto-onnettomuuden jälkeen ja Helen näyttää kadonneen jäljettömiin, ilmaantuu Florencelle houkutteleva tilaisuus…
Andrewsin kirja on superviihdyttävä, terävä ja paikoitellen hauskakin psykologinen trilleri – ei perinteinen dekkari kuitenkaan. Tykkäsin piikikkäistä hahmoista, joista kumpikaan ei ole erityisen miellyttävä ihminen. Herkku!
Vaikka Ann Patchett ja Jessie Burton ovat hyvin erilaisia kirjailijoita, omassa mielessäni he kuuluvat samaan ryhmään: luottonaisiini, joiden jokaisesta kirjasta tiedän pitäväni.
Hollantilainen talo on ensimmäinen suomennos Patchettilta. Se kertoo Dannysta ja Maevesta, sisaruksista, jotka kasvavat hulppeassa talossa Philadelphiassa. Kun isä kuolee, sisarukset joutuvat jättämään talon ja perheen aiemmat rikkaudet, mutta palaavat talolle uudestaan ja uudestaan – sekä ajatuksissaan että fyysisesti. Hollantilainen talo on sukusaaga, mutta pohtii myös nostalgiaa ja ihmisen suhdetta menneeseen. Voiko siitä koskaan täysin vapautua ja oliko se edes sellainen kuin muistamme?
Patchett on klassinen amerikkalainen laatukertoja, mutta hänen kirjoissaan poikkeuksellista on tietynlainen myötätuntoinen, humaani ääni. Patchettin teksti tuntuu aina vaivattomalta, vaikka on täynnä painavia huomioita ja isoja teemoja.
Viimeiseksi vielä ihan puhdas viihdepläjäys! Halusin tänä vuonna lukea jonkin jouluaiheisen romaanin, ja tarjontaa olikion yllättävän paljon! Selkeästi jouluteemaiset hömppäkirjat ovat Juttu siinä missä jouluteemaiset hömppäelokuvatkin. Tartuin Joanna Bolourin kirjaan Paras aika vuodesta, koska useampikin tuttuni oli suositellut sitä Instagramissa – ja vieläpä sellainen tuttu, joka ei ehkä yleensä lukisi tämäntyyppisiä kirjoja.
Kirjan alkuasetelma on kaikkien joululeffojen peruskauraa: neljääkymppiä lähestyvä Emily eroaa juuri ennen joulua. Hän ei halua jälleen kerran olla joulupöydän ainoa sinkku (onko tämä oikeasti yhtä suuri ongelma kuin jouluelokuvat ja -kirjat antavat ymmärtää?), mutta onneksi apu tulee yllättävältä, joskin ärsyttävältä taholta.
Tämä kirja yllätti! Kannen perusteella odotin tahmaista siirappia, mutta sisältö oli ennemminkin kirpeä karkki. Olin alkuun epäileväinen, jaksaisinko edes lukea kirjaa loppuun, mutta Bolouri on niin hauska, että viihdyin kirjan seurassa vallan hyvin pari iltaa. Juoni oli toki ennalta-arvattava, mutta kirjassa oli samanlainen tunnelma kuin onnistuneissa joulunajan romanttisissa komedioissa (joita on toki maailmassa aika vähän): vinksahtanut perhe, isoja juhlia, nokkelaa sanailua.
Tänä vuonna omaan jouluuni kuuluu edellämainituista korkeintaan ensimmäinen, mutta ehkä kirjat tarjoavat juhlahumua ja nokkelaa sanailua.
Sehän kirjoissa on niin ihanaa – niiden kautta pääsee kaikenlaisiin paikkoihin ja tapaa kaikenlaisia ihmisiä poistumatta edes kotoa.
Rentouttavaa joulua kaikille! OIkoon glöginne kuumaa, suklaanne samettista ja kirjanne koukuttavia.