Luin kesällä ehkä parisenkymmentä kirjaa. Keräsin tähän muutaman, joiden lukemisesta nautin erityisen paljon – kirjoja, joiden mukaan tempauduin.
Kesä oli ja meni (nyyh), mutta näistä jokainen sopisi varmasti myös syyspäiviin. Syksy on sitä aikaa kun on tärkeää muistaa tietoisesti laskea kierroksia – arki kuluttaa voimavaroja enemmän ja aurinko energisoi vähemmän kuin kesällä. Luonto siirtyy lepoon ja valmistautuu pimeyteen, mutta täysin nurinkurisesti me ihmiset alamme hösätä ja suorittaa kahta kovemmin. Onhan pian jo vuoden viimeinen kvartaali, jolloin maailma on taas kerran saatava valmiiksi!
Joten siis, tietoisesti kierroksia alas. Yksi erinomainen tapa tuoda päiviin (ja mieleen) lisää tilaa ja rauhaa on vaihtaa kännykän, uutisten ja viihdesivustojen tärisevät hyper-dyper-energiat hitaammin avautuviin kirjan sivuihin.
Tarinoihin, jotka eivät mahdu 15 sekuntiin.
Ah.
NAOISE DOLAN: JÄNNIÄ AIKOJA
Ai että, rakastin tätä kirjaa, enkä oikein osaa edes selittää miksi. Kirja sijoittuu Hongkongiin, jossa nuori irlantilainen Ava elää tyypillistä expat-elämää opettaen englantia paikallisille lapsille. Kirjan keskiössä on Avan kummallisen viileä ihmissuhde brittiläisen pankkiirin kanssa, sekä ystävyys paikalliseen naiseen, joka kehittyy lopulta joksikin muuksi.
Naoise Dolania on mahdotonta olla vertaamatta lemppariini Sally Rooneyhin (jonka uusin romaani ilmestyy TÄNÄÄN!). Mitäs ovat molemmat ärsyttävän nuoria, ärsyttävän lahjakkaita irlantilaisia naiskirjoittajia, jotka vieläpä molemmat pohdiskelevat moderneja ihmissuhteita… ja siinä sivussa toki myös vähän kapitalismia ja marxilaisuutta. Jänniä aikoja pohditutti ja nauratti kuivilla ja terävillä huomioillaan.
POLLY SAMSON: HAAVEILIJOIDEN SAARI
Tästä kirjasta vinkkasin jo alkukesästä Instagramissa, mutta vinkkaanpa nyt uudestaan, sillä kirja on juuri ilmestynyt suomeksi! Rakastan tarinoita menneiden aikojen myyttisistä paikoista, joihin taiteilijat ja muut boheemit kerääntyivät taiteilemaan ja… olemaan boheemeja. 1960-luvulla Kreikan saaristossa sijaitseva Hydra oli sellainen paikka. Sen kuuluisimmat asukit olivat Leonard Cohen ja hänen muusansa Marianne Ihlen.
Samsonin romaanissa nuori englantilainen Erica saapuu Hydran saarelle ja tutustuu siellä elävään boheemien yhteisöön, myös Marianneen ja Leonardiin. Kirjassa oli paljon tasoja – omasta mielestäni se pohdiskeli etenkin sitä, miten naiset päätyvät usein tukemaan muiden luomista sen sijaan, että loisivat itse. Kirjan voi kuitenkin lukea myös puhtaasti Kreikka-fiilistelynä: itse ainakin matkasin tämän kirjan mukana suoraan Kreikan pienten saarien tunnelmaan ja melkein tunsin turkoosin meriveden ihollani.
Jos luet kirjan (ja vaikka et lukisikaan), ehdoton suositus Yle Areenasta löytyvälle Nick Broomfieldin fantastiselle dokumentille Leonard & Marianne: Sanoja rakkaudesta. Dokumentti avaa vielä hiukan eri näkökulmasta (synkemmästäkin) Hydran yhteisöä sekä Leonardin ja Mariannen suhdetta ja taiteilijuutta. Broomfield hengaili itsekin nuorena miehenä Hydralla ja tunsi ainakin Mariannen henkilökohtaisesti. Dokumentin katsottuani opin, että moni muukin Samsonin fiktiivisistä hahmoista perustuu tosielämän henkilöihin.
KATIE LOWE: JUMALTEN VERTA SUONISSAMME
Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, ja luulen että olen jotenkin loppuelämäkseni tuomittu etsimään kirjoja, jotka voisivat tavoittaa jotain sen taiasta. Jumalten verta suonissamme ei ole ihan Tarttin kaltainen mestariteos, mutta vaikea sitä on olla vähän vertaamattakaan – vai miltä kuulostaa okkultismista kiinnostuneen taideopettajan vetämä salaperäinen opintopiiri, neljä nuorta tyttöä ja murha? (Luulen, että jotain tällaista kirjan suomennoksen kustantajallakin on ollut mielessään – alkuperäisen teoksen nimi on The Furies.)
Romaani sijoittuu 1990-luvun lopulle vanhaan englantilaiseen tyttökouluun, jonka historiaan liittyvät noitavainot. Se kertoo paitsi murhasta, ennen kaikkea kuitenkin ehkä tytöistä ja tyttöjen välisestä ystävyydestä sekä halusta kuulua joukkoon. Nautin tästä kirjasta kovasti ja hotkaisin sen parilla haukkauksella.
ELIZABETH GILBERT: TYTTÖJEN KAUPUNKI
Tämän kirjan luin itse asiassa jo keväämmällä, mutta vinkkaanpa siitäkin nyt, koska se sopii joukkoon hyvin.
Moni ei muista, että ennen Eat Pray Love -supermenestystään Elizabeth Gilbert oli romaanikirjailija. Tyttöjen kaupunki on hänen viimeisin romaaninsa, joka sijoittuu 1940-luvun New Yorkiin ja sen teatterimaailmaan.
Sovinnaisesti kasvatettu Vivian saapuu 19-vuotiaana, opintonsa keskeyttäneenä tyttönä New Yorkiin ja pääsee pukuompelijaksi töihin tätinsä ränsistynyttä glamouria uhkuvaan revyyteatteriin. (Huomaan nyt, että näiden kirjojen keskeltä alkaa hahmottua teema – itseään etsivä nuori nainen päätyy osaksi epäsovinnaista yhteisöä!) New Yorkin yllä häilyy uhkaavan sodan varjo, mutta Vivian uusine tuttavuuksineen juhlii, laulaa, tanssii, elää pahennusta herättäen, tekee virheitä ja tiristää elämästä ilon irti viimeistä pisaraa myöten. Kirjan sanoma kiteytyy Vivianin ajatukseen: ei tarvitse olla kiltti tyttö ollakseen hyvä ihminen.
Gilbert kirja oli juuri sellainen tarina, joka imaisi täysin mukaansa – näin, kuulin ja haistoin 40-luvun Manhattanin, ränsistyneen teatterin nitisevän lattian, pöllyävän puuterin takahuoneissa.
MADELINE MILLER: KIRKE
Ja sitten kirja, joka kuljetti aivan toiseen maailmaan, nimittäin vanhojen myyttien Kreikkaan. Ne, jotka muistavat jotain Odysseuksen matkasta, saattavat muistaa Kirke-noidan, joka muutti Odysseuksen miehet saarellaan sioiksi. Kirke on kertomus siitä, miten Kirkestä tuli noita, miten hän päätyi saarelleen ja miksi hän alkoi muuttaa miehiä sioiksi.
Kirke oli ihanaa luettavaa: Millerin kieli on mielettömän kaunista ja tarinassa vilisevät mytologian tarinat, oikuttelevat nymfit ja kostonhimoiset jumalat heräsivät elävinä silmien eteen. Kirja kommentoi kiinnostavasti sankarimyyttiä sekä niitä hahmoja, jotka ovat sankaritarinoissa jääneet sivuhuomautukseksi: naisia. Tämä oli niitä kirjoja, joita oli mukava lukea, mutta jollain tapaa kirjan todellinen hienous paljastui vasta viimeisillä sivuilla. Vaikutuin!
