Äidiltä tuli äsken puhelu. Mä en tiedä mitä sulle kuuluu kun et enää kirjoita sitä blogia. Susta on tullut ihan mysteerinainen.

No. Viimeviikkoinen siivousurakkani huipentui eilen kaapintyhjentäjäisiin, joiden tarkoituksena oli päästä eroon kaikista keittiön kaapeissa majailleista pulloista. Syötin vieraille kaikki jääkaapista löytyneet oliivit, keksit ja pähkinät. Vihanneslaatikon jämistä ja juustonkannikoista tein piirakan. Ystävät joivat mukisematta kaikki lahjaksi saadut epämääräiset punkkutonkat ja puolimakeat roseeviinit, ja baarikaapin jämistä valmistelin kammottavia yllätyscocktaileja koko illan.

Ilta oli ihana, ja siihen kietoutui jotain merkityksellistä. Puolivälissä iltaa tajusin, että ei tässä ole kyse vain kaappien tyhjentämisestä – ne kemut olivat läksiäisjuhlat myös jollekin ihan muulle kuin niille vanhoille pulloille. Ehkä edelliselle elämänvaiheelle, ehkä vanhoille energioille. Tuntui hyvältä sanoa hyvästit niin, leppoisasti, lämpimästi, ei ovet paukkuen ja sillat roihuten.

Tänään kävimme Kaivopuistossa rekiajelulla. Reen kyydissä katselin lumista kaupunkia, hiihtäviä ja kelkkoja työnteleviä ihmisiä ja mietin, onko tämä tosiaan Helsingin keskusta ja onko vuosi varmasti 2016. Aika tuntui pysähtyvän hetkeksi.

Koko päivän on tupruttanut lunta ja kotikulmat ovat niin kauniit, että pyörryttää. Ratikassa istuessani teki mieli hypätä jokaisella pysäkillä pois valokuvaamaan maisemaa. Mutta yksi niistä syistä, miksi blogiurani päättyy, on juuri se, että aika pysähtyisi useammin, niin kuin siinä reessä. Että osaisin nauttia hienoista hetkistä ihan itse, en aina miettiä, miten välittäisin niiden hienouden muille. Olla enemmän läsnä, kuten nykyään sanotaan.

Joten pidin takalistoni ratikan penkissä. Istuin ja katsoin maisemaa. Yritin painaa sen mieleeni ja samalla luottaa siihen, että niitä tulee lisää. Tulee kaikenlaisia maisemia, loputtomasti kauniita hetkiä – ei niitä kaikkia tarvitse yrittääkään tallentaa.

Nyt naputtelen tätä olohuoneen sohvalla ja kuuntelen, kun keittiössä tiskikone pyörittää satsia numero kaksi – kaapintyhjentäjäiset jättivät jälkeensä monta likaista lasia. Vielä yksi koneellinen, roskat roskiin, tyhjät pullot kauppaan. Huomenna haluan herätä kotona, jossa on tilaa jollekin uudelle.

Anteeksi ystäväiset, ei ollut tarkoitus unohtaa teitä tänne pureskelemaan juureksia.

Mutta tammikuu vei mukanaan. Olin eilen kaupassa ja kuulin kuulutuksen, jossa kysyttiin oletko jatkanut vuoden alussa aloittamaasi uutta elämää? (viitaten tietysti laihduttamiseen, koska markkinointikielessä uusi elämä = laihdutus).

Olin ihan ihmeissäni. Miten muut ovat ehtineet jo aloittaa ja lopettaa uuden elämän, kun minulla on vielä hirveä kiire saada se vanhakin käärittyä pakettiin?

Tammikuu on ollut yksi iso tuulikaappi – en ole vielä kokonaan jättänyt vuotta 2015, mutta en myöskään astellut sisään vuoteen 2016. Ihmiset katsovat kummeksuen, kun toivottelen edelleen hyvää uutta vuotta – sehän meni jo. Mitä, ei se ole vielä edes alkanut!

Koko viime viikon olen tehnyt viime vuoden viimeisiä kirjanpitojuttuja, pyörittänyt kuittisirkusta, veroilmoituksia ja sen sellaisia. Lähetellyt laskuja viime vuoden puolella tehdyistä töistä. Viikonloppuna keksin, että paperihommien lisäksi haluan saada kaiken muunkin vanhan pois nurkista – ja ennen kaikkea mielestä.

Olen käynyt asuntoni jokaisen nurkan läpi. Vienyt reissuilta jääneet ulkomaiset rahat Forexiin, pistänyt minulle unohtuneet muiden tavarat paketteihin ja paketit postiin. Pistänyt kiertoon kaikki kirjat – hyvätkin – jotka edustavat sellaista mitä en enää elämääni halua. Silpunnut vanhat muistivihot – nyt on aika tuoreille ajatuksille. Kohdannut joka ikisen kasan, -kansion ja laatikon, jotka olisi tehnyt vain mieli haudata vaatekaapin pimeimpään nurkkaan ja unohtaa sinne.

Avasin kaikki ärsyttävät vuotavat hiutalepaketit ja jauhopussit ja vanutuppopussukat ja kaadoin kaiken purkkeihin ja rasioihin, joista niitä on kiva ottaa. Miksi ihmeessä sitä sietää päivästä toiseen kotonaan asioita, jotka ärsyttävät joka kerta kun niitä käyttää? Vuonna 2016 minulla ei ole aikaa sellaiselle.

Minulle siivoamisessa ei ole kyse vain siitä, miltä asiat näyttävät (“poissa silmistä, poissa mielestä” on maailman räikein vale). Siinä on kyse energiasta. Kun se saa vapaasti virrata, asiat sujuvat. Kun kaapeissa lymyilee epämääräisiä läjiä ja paperikasoja, maksamattomia laskuja ja niitä revenneitä kaikkialle leviäviä pastapusseja, energia menee ihan vääriin asioihin. Ärsyyntymiseen ja ärsyttävien asioiden välttelyyn. Sen miettimiseen, että tuokin läjä pitäisi joku päivä käydä läpi.

No, nyt melkein kaikki on vihdoin käyty läpi. Johan virtaa.

Äsken keitin teetä ja teepussini mietelause sanoi say hello to your soul. Jo vain: hyvää päivää sielu. Mukava nähdä taas, kun nuo ruttaantuneet kuittikasat eivät enää ole tiellä. Luulen kuules, että meille on tulossa hyvä vuosi.