Istuimme eilen ystäväni kanssa kahvilassa tekemässä yhtä projektia.
Juuri oikealla hetkellä kahvilan kajareista pläjähti soimaan biisi, jonka merkitystä meille ja kyseiselle tilanteelle on vaikea lähteä avaamaan ilman, että kirjoittaisi satasivuisen ja sekavan raportin. Siinä tohakassa meinasivat cappuccinokupit lentää.
Mieti miten hullua, että ton biisin kirjoittaja hengailee nyt jossain, eikä sillä ole hajuakaan että sen biisi on just muuttanut jotain, totesin ystävälleni kunhan liikutukseltamme kykenimme taas puhumaan.
Jäin miettimään asiaa. Ystäväpiirissä on viime aikoina pohdiskeltu sitä, jos se mitä itse haluaa tehdä ei tunnu maailman kannalta merkitykselliseltä. Tai jos se, mitä haluaa sanoa on maailman kannalta merkityksellistä, mutta kukaan ei näytä kuuntelevan?
Luulenpa, että sitä ei kannata miettiä. Tuon kappaleen kirjoittaja ei välttämättä koskaan saa tietää, mikä merkitys sillä on ollut meille. Sinä et ehkä koskaan saa tietää, mikä merkitys sillä on ollut, että olet juuri oikealla hetkellä hymyillyt jollekulle, suositellut jotain leffaa, kirjoittanut keskustelupalstalle kommentin, antanut eteenpäin tavaran jota et enää tarvitse, sanonut tietämättäsi ne sanat jotka jonkun piti kuulla… Se on voinut muuttaa jonkun elämän suunnan.
Ja entä jos se joku on ollut joku, joka puolestaan on voinut muuttaa kymmenien tai tuhansien tai miljoonien ihmisten elämän? Asioilla on tapana johtaa toisiin.
Vaikka et saisi koskaan tietää, on varmaa, että kaikki aidosti rakkaudesta käsin tehty palautuu takaisin, moninkertaisena. Turhaa siis lannistua siitä, jos et saa välitöntä kiitosta tekemisistäsi tai jos tuntuu, ettei kukaan edes huomaa. Joku huomaa, ja kiitos tulee – ehkä vain hieman erilaisessa muodossa tai eri taholta kuin osaat odottaa.
Ei kannata olla huolissaan myöskään siitä, kuinka moni kuulee minun sanomani tai hyötyy tekemisistäni, tai hyödynkö niistä itsekään. Jos jokin tuntuu itsestä siltä, että se saa sydämen huutamaan hallelujaa ja ilon kuplimaan sieraimiin saakka, se ei voi olla olematta merkittävää, myös jonkun muun kannalta.
Vaikka kirjoittaisimme runoja salaa pöytälaatikkoon kellekään kertomatta, niiden meille tuoma ilo säteilee jotain kautta ulospäin. Vaikka vain siten, että läheisten on helpompi olla seurassamme, koska emme nalkuta koko ajan kaikesta. Ja se on vasta alkua…
Oli se sitten töissä tai muussa elämässä, uskon, että aina kannattaa kiittää kun on syytä kiittää, seurata iloa ja intohimoa ja tuoda maailmaan vähän lisää hyvää joka kerta kun siihen on pieninkin mahdollisuus. Aplodeja ja tunnustuksia odottamatta – se vilpittömästä teosta syttyvä ilo tuntuu paremmalta kuin yksikään fanfaari.
Aina, kun teemme jotain aitoa, suoraan sydämestä, omaa sisintämme seuraten, maailma muuttuu vähän.
Tai paljon.
Joku kuulee aina.
