Eilen päällä oli ekaa kertaa talvitakki, lokakuu vetelee viimeisiään. Tänään huomasin miettiväni, että tämä on ollut paras kuukausi naismuistiin. Itse asiassa viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet ehkä parhaat koko tähänastisessa elämässäni.
Ulkoisesti mitään merkittävää ei ole tapahtunut. Ei muuttoa, ulkomaanmatkaa, romanssia, uutta työpaikkaa, koiranpentua, lottovoittoa tai selkeää visiota tulevaisuudesta. Toisaalta olenkin oppinut, että ulkoiset asiat ovat aina toissijaisia. Sisälle sen sijaan on syttynyt valo. Maailma näyttää erilaiselta. Siinä on enemmän taikaa, iloa ja jännittäviä sattumuksia. Vähemmän pelkoa ja huolta ja tylsyyttä. Universumin salaisuudet alkavat loksahdella auki yksi kerrallaan.
Toissapäivänä alkoi vapaaehtoistyöprojekti, jota olemme suunnitelleet kesästä asti: minun ja ystäväni nuorisoryhmä. Se on tällä hetkellä se juttu, johon keskityn täysillä – siksi täällä blogissakin on viime aikoina ollut vähän hiljaisempaa. En muista, milloin mikään olisi jännittänyt yhtä paljon kuin ensimmäinen tapaaminen, jolloin nuoret tapasivat sekä meidät että toisensa ekaa kertaa.
Tässä syksyssä on ollut jotain ihmeellistä. Muutkin ovat sanoneet samaa: ilmassa on tekemisen meininkiä, kiirettä ja suhinaa, mutta ei kuristavaa stressiä. Itse olen tarttunut kaikenlaisiin projekteihin – varsinkin sellaisiin, joilla ei ole mitään tekemistä työni kanssa, ja jotka eivät näennäisesti edistä mitään päämäärää elämässäni. Onpa ihanaa tehdä asioita ihan vaan koska huvittaa.
Sain ystävältäni lahjaksi ison morganiittimöhkäleen. Tiedättekö joskus, kun saa lahjaksi vaikka kukkia tai huonekasvin ja tulee tunne, että nyt on siivottava koko kämppä, ei tuota voi tuoda tänne pölykoirien ja ummehtuneiden energioiden keskelle?
Minulle tuli tuosta kivestä samanlainen fiilis. Siinä se nökötti sohvapöydällä puhtoisena ja kauniina ja sai kaiken muun näyttämään vähän tunkkaiselta.
Joten siivosin, ja todellakin siivosin. Rahaasin petivaatteet, viltit, taljat ja tyynyt ulos. Kuurasin lattialistat, konttasin rätin kanssa pöydän alla ja imuroin (myös mattojen alta!). Poistin jopa sohvasta päälliset ja pesin nekin. Tuuletin, tuuletin ja tuuletin. Ja ai kuulkaa, nyt virtaa raikas ilma ja on ihmisen hyvä olla. Että kiitos vaan, kivi, toivottavasti viihdyt!
(Suosikkisiivousbiisini on muuten just nyt Kevin Jonasin Jealous. Se on tullut naapureille varmaan turhankin tutuksi tämän kaksi päivää kestäneen siivousprojektini aikana.)
Mitä muuta? Olen herännyt aikaisin fiilistelemään hämäriä aamuja, poltellut kynttilöitä ja alkanut jälleen kirjoittaa aamusivuja. Olen iloinnut Solsidanin ja The Affairin uusista jaksoista ja kävelylenkeistä (tällä hetkellä kuuntelen Elizabeth Gilbertin mainiota podcastia). Yhtenä päivänä jäin niin pahasti koukkuun siihen uuteen Shakira-kännykkäpeliin että kadotin vuorokauden elämästäni. (Jouduin poistamaan pelin kaikilta laitteiltani.) Olen juonut joka päivä pullakahvit.
Yhtenä iltana muistin kesken iltakävelyn ee cummingsin kuuluisan runon. Heti kotiin päästyäni kaivelin sen esiin.
here is the deepest secret nobody knows
(here is the root of the root and the bud of the bud and the sky of the sky of a tree called life; which grows higher than the soul can hope or mind can hide)
and this is the wonder that’s keeping the stars apart
i carry your heart (i carry it in my heart)
Olen lukenut runon sata kertaa elämässäni, mutta vasta nyt ymmärrän sen.
No, sellaista mulle. Mitäs teille?
