Pyykki pyörii koneessa, naamassa hunajanaamio ja lasissa punkkua. Näin on hyvä.
Heinäkuun viimeinen lauantai ja vielä hyvä sääkin. Tänään olisi takuulla tapahtunut vaikka mitä. Mutta meikätyttöpä oli pitkästä aikaa fiksu, pysähtyi, veti henkeä ja kysyi itseltään – mitä tarvitset juuri nyt? Halojaa kroppa ja sielu, lupaan kerrankin kuunnella.
Sitä ne ovat yrittäneet näillä pitkittyneillä jatkuvilla flunssilla sanoa – ota vähän iisimmin.
Joten otan iisimmin, vaikka takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että heinäkuun viimeinen lauantai menee hukkaan. Kesä menee hukkaan. Elämä menee hukkaan. Juuri nyt olisi se aika kun pitäisi mennä, tehdä, tutustua tyyppeihin, takoa duunia, rakentaa sitä loistavaa tulevaisuutta.
Mutta jaa, enpä tiedä. Olen rakentanut itselleni loistavaa tulevaisuutta nyt ahkerasti pari vuotta, eikä se ole vieläkään täällä. Itse asiassa se ei näytä olevan edes matkalla tänne. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että se on eksynyt johonkin, kenties hypännyt Amsterdamin kentällä väärään vaihtoyhteyteen tai jäänyt junasta väärällä pysäkillä. Pyörii nyt jossain Kouvolassa aivan eksyneenä.
(Jos olette nähneet loistavan tulevaisuuteni jossain teillä päin, pistäkää postipakettina Helsinkiin. Vastaanottaja maksaa postikulut.)
Ehkäpä heitän siis hanskat tiskiin ja kokeilen, josko loistava tulevaisuus lilluttelisi luokseni vähän vähemmälläkin duunilla.
Nostan jalat sohvapöydälle ja korkkaan uuden kirjan. Kuinka ollakaan, se kertoo naisesta, joka aloittaa uuden elämän. Pariisissa. C’est peut être une signe…





