Marianne Niemisen maalaus ei löytänyt luontevaa paikkaa ystävän uudesta kodista. Tarjouduin vitsillä adoptoimaan sen, ja ystäväni ehdotti, että otan maalauksen lainaan.
Ja tuohonhan se istui kuin nenä päähän minun sänkyni yläpuolelle. Riemastuttavaa, kun asiat löytävät paikkansa.
(Kyllä, puhun sinnikkäästi niistä parista melkein mantereessa kiinni olevasta pläntistä saaristona. Kaikki meistä eivät voi olla Bengtskärin lapsia.)
Sain yhtenä päivänä tekstarin, joka pisti vipinää lahkeeseen: “SKIFFER ON AUKI!! Lauttaan ja vähän äkkiä!”
Olin ulkona ovesta noin minuutissa ja pian nökötin jo yhteysaluksessa (mahtipontinen nimi paatille, jonka matka kestää noin minuutin) matkalla Liuskaluodolle.
Skiffer on kiistatta yksi Helsingin sympaattisimpia ravintoloita, eikä pelkästään tuon laivamatkan vuoksi.
Pikkiriikkiselle luodolle rakennetun ravintolan kupeesta löytyy veneilijöiden huoltoasema (liikkis) sekä kelluva sauna (vielä liikkiksempi). Parasta on kuitenkin paikkaa ympäröivä meri sekä ihmisten rentous ja hyväntuulisuus – tänne ei kukaan hortoile vahingossa kiireisen palaveriputken välissä.
Ravintolan puolelta ei saa kahvia, joten oli juotava aamutuimaan kesän ensimmäinen Aperol spritz. Ei maistunut pahalta auringossa ja merimaisemissa. (Kahvia saa kyllä sieltä huoltsikalta.)
Skiffer tunnetaan pizzoistaan, tai siis “liuskoistaan”, mutta rehellisyyden nimissä ne eivät ole minun makuuni – rakastan sen sijaan paikan yltäkylläisiä salaatteja.
Kaupungin edustalla olevat saaret ovat minusta aivan parasta Helsinkiä, ja olen totta puhuen vähän hämmästynyt siitä, miten harva kaupunkilainen tuntuu käyvän niillä!
Tämä etu on siinä, että muuttaa uuteen kaupunkiin aikuisena – näkee kaiken edelleen vähän turistin silmin.
Skiffer Liuskaluoto, yhteysalus Merisatamanrannasta (meno-paluu 6 euroa).
Kirsikkapuut olivat kukassa äidin pihalla, ihan kuten kuuluukin. Aurinkokin tuli juhlimaan naisista parasta.
Minä vein mukanani pullon kuohuvaa – kuka kaipaa ruusuja, jos pihalla kukkivat kirsikat.
Tänään en ole sen kummempia keksinyt. Kävelin ensimmäistä kertaa avonaisissa kengissä. Oli aika kevyt olo.
Löysin kukkakaupasta kesän ensimmäiset Sarah Bernhardtit. (Sarah B. on pioneille sitä mitä pionit ovat kukille – the queen bee.)
Sattumoisin luen juuri nyt kirjaa, jossa Sarah Bernhardt (näyttelijätär, ei pioni) lentää kuumailmapallolla. En vielä tiedä miten se päättyy.
En vielä tiedä, miten mikään päättyy.
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Ehkä ennen sitä jokin alkaa.
Jokin merkittävä?
Ehkä.
Kesä?
Varmasti.