Kuluneelle viikolle on kuulunut pääasiassa tätä. Olen rähjäinen, likainen, ravitsemuksellisesti kammottavilla eväillä ruokittu, maalitahrainen ja malttamaton. Väsynyt, mutta onnellinen.
Timanttinen remonttitiimimme – äiti, ystäväni Mikko ja minä – freesasimme uuden asunnon kaikki seinät. Halusin pitää ne valkoisina, mutta vanha maali oli väsähtäneen harmahtavan sävyinen. Hämmästyttävää, että asunnon koko ilme muuttuu, kun seinät maalataan valkoisista valkoisiksi.
Keittiöön ja ikkunaseinille käytettiin maalarinvalkoista – ikkunaseinille pitää kuulemma aina käyttää maalarinvalkoista, painotti isäni serkku, joka oli maalari. (Liittyy jotenkin ulkoa tulevaan luonnonvaloon.)
Muille seinille valitsin aavistuksen punaisella sävytettyä, lämmintä valkoista. Sen lämpö alkaa puskea esiin, kun ilta hämärtyy.
Paras maalausvinkkini: rajaaja. En tajua miksi kukaan kiusaa itseään maalaamalla ilman tätä.
Muutakin remppaa on tehty: asenneltu listoja ja sen sellaista. Sekään ei ole läpihuutojuttu, kun on kyseessä vanha talo, jossa ei ole ainoatakaan suoraa seinää ja sähköjohdotkin kulkevat lattian ja seinien päällä. Onneksi isäni on taitava timpuri.
Kun illalla sammutan valot ja käyn nukkumaan, korvissani alkaa tinnitus joka värähtelee epäilyttävästi sirkkelin kirskunan taajuuksilla.
Remppapäivien jälkeen illat ovat kuluneet muuttokuormaa pakkaillessa. Äsken iski nälkä, mutta tajusin että olen jo pakannut kaikki kattilat, pannut, lautaset ja veitset. Pyörin lähikaupassa ja mietin mitä lämmintä voi tehdä pelkällä uunilla ilman vuokaa ja syödä ilman lautasta ja haarukkaa. Ostin pakastepizzan ja leikkasin sen palasiksi saksilla, jotka olivat onneksi yhdessä muuttolaatikossa päällimmäisinä. Jälkiruuaksi nautiskelin uuden sadon Bilar-Pollyja. Raksamuijan elämää…
Vaan ei enää kauaa. Mikään viikko elämässäni ei ole tuntunut näin pitkältä, ei edes lapsena se viikko ennen joulua. En jaksaisi odottaa enää minuuttiakaan sitä hetkeä kun muuttoauto starttaa.
