Nykyisessä vuokrakämpässäni on paljon, mitä ei tule ikävä. Hajoilevat pinnat, minikokoinen vessa, jonka ovea ei saa kiinni ja jossa istutaan sivuuttain, käsin tiskaaminen, oikuttelevat sähköviritykset, onhan näitä…
Älkää ymmärtäkö väärin, olen rakastanut tätä luukkuani ihan koko sydämestäni. Se pelasti minut elämäni vaikeimpana jaksona. Siinä on Helsingin kaunein ovi ja vanha 1900-luvun alun postiluukku, jossa lukee KIRJEITÄ. (Kerran jopa sain kirjeen, Australiasta.) Talvella saa polttaa isoja kynttilöitä valkoisessa kakluunissa. Minkä asunto häviää käytännöllisyydessä, sen se voittaa kolminkertaisesti tunnelmassa.
Mutta yhtä asiaa tulen ikävöimään jopa enemmän kuin kaunista vanhaa kakluunia: tätä näkymää!
En edes osaa kertoa miten mieletöntä on herätä aamulla, avata silmät ja nähdä heti ensimmäisenä taivas. Istua illalla keittiössä juomassa teetä ja katsella täysikuuta. Herätä kesäaamuina pinkkeihin auringonnousuihin ja katsella talvella kuinka lumi sataa Helsingin katoille.
Olen monesti näinä hetkinä ajatellut, että parhaita asioita elämässä ei todellakaan voi ostaa rahalla. (Tai no, ehkä ostamalla ylimmän kerroksen asunnon.)
Eilen tuijottelin (taas) ikkunasta ulos ja mietin, pitäisikö olla vähän surullinen, kun joudun luopumaan näistä hetkistä. Sitten tajusin, että asiat ovat juuri oikealla mallilla. Muutto ei olisi voinut osua sopivampaan hetkeen, ja uskon (itse asiassa tunnen ytimissäni), että tästä alkaa ihan uusi vaihe elämässäni, parempi, toistaiseksi paras.
Ja samaan aikaan olen kiitollinen siitä, että tässä edellisessäkin elämänvaiheessa oli jotain näin hienoa, uniikkia, jotain, joka kuului vain siihen. Olisi paljon huonompi lähtöasetelma aloittaa elämässä uusi vaihe, jos ajattelisi, ettei edellisessä ollut mitään ikävöimisen arvoista.
Siispä terve, ja kiitos kuutamoista.
