Pöytä yhdelle. Lecce, huhtikuu 2019.
Mistä tunnistaa suomalaisen Italiassa?
Kun paikalliset ovat pukeutuneet kevyttoppatakkeihin, suomalainen flaneeraa sandaaleissa ja t-paidassa.
(En ole muuten missään nähnyt yhtä paljon kevyttoppatakkeja kuin Italiassa. Epäilen, että jokainen italialainen saa syntyessään nimen, kansalaisuuden ja kevyttoppatakin.)
Ja kun italialainen vihdoin tohtii riisua kevyttoppatakkinsa, suomalainen hilluu jo bikineissä kattoterassilla.
Huomaan, että ihmiset täällä pitävät minua vähän kummajaisena.
Kuten jo tiedätte, Italiassa on älyttömän paljon sellaista mitä rakastan ja mikä inspiroi ja ruokkii ja saa uskomaan elämään. Siksi palaan tänne uudestaan ja uudestaan. Mutta on täällä ärsyttäviäkin asioita.
Esimerkiksi se, että asiat tehdään kuten tehdään, koska niin vain kuuluu tehdä. Ja kaikki siitä poikkeava on omituista ja lähtökohtaisesti epäilyttävää. Cappuccinoa ei tilata kymmenen jälkeen aamulla. Miksi? No kun niin ei vaan tehdä.
Tutustuin Milanossa asuvaan suomalaisnaiseen, joka vahvisti uumailuni siitä että asiat tehdään tietyllä tavalla ja sillä selvä: lounas syödään yhdeltä, leivän päälle ei kokeilla uusia päällisiä ja naisella kuuluu olla poikaystävä, vaikka sitten tylsä ja väliaikainen odotellessa parempaa. Ai miksi? No koska.
(Okei, jääräpäinen halu tehdä asiat vuodesta toiseen kuten on totuttu, on myös vahvuus. Siksi esimerkiksi italialaiset ravintolat ja kahvilat tuntuvat edelleen italialaisilta, toisin kuin muissa Euroopan suurkaupungeissa, joiden ravintoloiden nimet, sisustukset ja ruokalistat voisi vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Ken avokadotoastia tai kvinoaa täältä etsii, ei sitä löydä.)
Pääsiäinen bikineissä.
Olen törmännyt täällä siihen samaan paskaan kuin Ranskassa, että tyhjässä ravintolassa ei maagisesti enää olekaan tilaa kun selviää, että olen tulossa syömään yksin. Feministi minussa kihisee ja yrittäjä minussa tuumaa että touhu on tietysti aivan järjetöntä, mutta moni asia Italiassa on.
Myönnän, että tuosta tulee aina paha mieli, vaikka yritänkin olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Yhtenä aamuna näin kuitenkin jotain, mikä sai minut oivaltamaan jotain Italiasta.
Olin matkalla kukonlaulun aikaan lähtevälle bussille ja ohitin matkalla asemalle monia lenkkeilijöitä. Heistä kukaan ei lenkkeillyt yksin, kaikki olivat pareittain tai porukoissa. Suomalaisena minulle olisi aika absurdi ajatus, että soittaisin viideltä aamulla kaverille, että lähdetäänpä porukalla lenkille. Nähdessäni lenkkeilijät tajusin että jaa, italialaiset eivät siis todellakaan tee mitään yksin.
Siksi olen oikeastaan alkanut ymmärtää, mikä vapaus kätkeytyy siihen että on jossain ulkopuolinen ja vähän outo. Italialaiset saattavat pitää minua kummallisena, ehkä jopa vähän sääliäkin, mutta he kuittaavat omituisuuteni sillä, että olen ulkomaalainen. Jos olisin paikallinen, minulle ei ehkä suotaisi samaa vapautta tehdä mitä huvittaa.
En siis edes yritä sulautua joukkoon. Imen jokaisen auringonsäteen paljaisiin käsivarsiini, koska minulle, toisin kuin italialaisille, aurinko ei ole itsestäänselvyys. Sanon uhmakkaasti ravintolan ovella un tavolo per una.
Mutta en sentään tilaa cappuccinoa iltapäivällä. Se olisi jo liikaa.
