Sain kutsun paikallisen perheen luokse viettämään pääsiäistä.
Olin alkuun hieman huolissani siitä, mitä päivästä tulisi – ihmiset täällä eivät juurikaan puhu englantia enkä minä italiaa. Mutta päätin, että koska en osaa puhua kielellä, pitää puhua sydämellä.
Matkalla juhliin päätin että en stressaa siitä etten osaa keskustella kenenkään kanssa, ja sen sijaan keskityn iloitsemaan siitä että saan tavata nämä ihmiset ja olla osa heidän juhlaansa. Sellainen välittyy. Jokainen ihminen osaa tietoisesti tai tiedostamattaan lukea toisen ihmisen energiaa – ja toisin kuin sanat, energia ei valehtele.
Piha kuhisi isoäitejä, anoppeja, isoisiä, lapsia ja lapsenlapsia, siskoja ja niiden veljiä. Kaikki ihmiset olivat ihania, mutta suvun matriarkka, seitsemänkymppinen rouva jonka talossa olimme, oli ensimmäisestä kohtaamisesta asti sielunsisareni. Meillä oli heti yhteinen kieli – ei italia eikä englanti, vaan rakkaus puutarhaan.
Kiertelimme moneen otteeseen puutarhassa ja kävimme läpi jokaisen sieltä löytyvän kasvin.
Albicocca.
Limone, arancini.
Malvarosa.
Passiflora.
Rouva ei puhunut sanaakaan englantia enkä minäkään osannut sanoa muuta kuin bellissimo, bellissimo, mutta silti jotenkin onnistuimme keskustelemaan vaikka mistä. Kärsimyskukasta ja siitä kuinka sen köynnös muistuttaa Jeesuksen orjantappurakruunua. Siitä kuinka bergamotti oli tehnyt vain yhden hedelmän ja miten hyväksi fenkoli on ruoansulatukselle.
Aina välillä pysähdyimme jonkin kasvin kohdalle fiilistelemään tuoksua ja huokailimme molemmat il profumo! Yhden itselleni tuntemattoman, jumalaiselta tuoksuvan yrtin kohdalla rouva sanoi incenza ja päättelin, että yrtin oli pakko olla frankinsensi, joka on ranskaksi encens. En koskaan ennen ole nähnyt frankinsensiä elävänä ja ilmeisesti innostukseni tästä välittyi, sillä ei aikaakaan kun jo istutimme molemmat mullat kädessä pistokasta ruukkuun. Puutarhakierroksen jälkeen joimme limoncelloa (oman puun sitruunoista tehtyä, tietenkin) ja tanssimme. Rouva nappasi minua kädestä ja viittoili, että nyt kuuluu pyörähtää.
Frankinsensi. Aion kuljettaa tämän jotenkin Suomeen ja omistaa elämäni sen pitämiseksi hengissä.
Muistin, että ihmisten välisissä yhteyksissä, sellaisissa jotka aidosti koskettavat, ei ole kyse sanoista. Oli mielenkiintoista peilata tätä kokemusta kaikkiin niihin kertoihin, kun olen ollut tilanteessa jossa kaikki puhuvat äidinkieltäni ja ovat samasta kulttuurista kuin minä, ja silti tuntenut itseni täysin ulkopuoliseksi.
Se tunne on pitkälti leimannut koko elämääni – ei siksi, että en tajuaisi mitä tapahtuu tai miten kuuluu toimia, vaan siksi, että pohjimmiltani olen aina uskonut, että minussa on jotain vikaa. Että en koskaan tule kelpaamaan muille ihmisille ja sen vuoksi on pysyteltävä vähän etäällä – joko vetäytymällä syrjään tai piiloutumalla jonkin roolin taakse. Usein juurikin sen puhua pälpättämisen. Ihmiset aistivat sellaisenkin energian, ne näkymättömät muurit, joita itse pystyttelee itsensä ja maailman väliin. Ulkopuolisuuden tunne on aina itsessä, ei muissa.
Kun alkaa uskoa, että vioistaan huolimatta saa olla olemassa juuri tällaisena ja ottaa jopa vähän tilaakin maailmassa – silloin se etäisyys ja ne muurit alkavat kadota. Silloin uskaltaa puhua sydämellä eikä vain sanoilla, ja senkin ihmiset aistivat. Ja yhtäkkiä sitä voikin olla keskellä italialaisia pääsiäisjuhlia, joissa ei tunne ketään eikä puhu kenenkään kanssa yhteistä kieltä, ja silti tuntea olevansa osa perhettä.
Päivä oli pitkä ja ihana. Lähdin kotiin halausten ja poskipusujen saattelemana. Kainalossani frankinsensin pistokas ja pussillinen juuri poimittuja sitruunoita. Ja lautasellinen juhlista jäänyttä jälkiruokaa, tietenkin.
