Oliivipuu, ennen kuin se kuoli remonttipölyn keskelle kuten muutkin huonekasvini.
Remppa alkaa vaatia veronsa. Olen kyllästynyt olemaan koko ajan likainen ja elämään sekasorron keskellä. Noutoruoka alkaa tuntua kehossa, unelmoin höyrytetystä parsakaalista ja paistetuista kananmunista. Ja siitä, että kotona voisi tehdä töitä tai lukea kirjaa. (Makuuhuoneessani on kaman peitossa oleva sohva, mutta ei valoja. Olohuoneessani on valot, mutta ei huonekaluja.)
Silti: tuntuu niin kiittämättömältä valittaa mistään, kun asiat ovat näin ihanasti. Remontoin unelmieni kotia ja lisäksi useampi ihminen auttaa minua siinä. Saan oppia joka päivä uusia juttuja (nyt viimeisimpänä käyttämään kuviosahaa ja suojaamaan sähkökaapelit). Itse tekeminen on hemmetin hauskaa – vain muu elämä tekemisen ympärillä tökkii. Tai pikemminkin se, että koko muu elämä on pistetty hyllylle.
Muutama päivä sitten eräs viisas ihminen laajensi tajuntaani yhdellä kysymyksellä: voisitko olla kiitollinen siitä, että remontoit unelmakämppääsi JA olla tympääntynyt kaaokseen?
Mikä ajatus! Ei mutta, vaan ja. Tajusin, että suhtaudun asioihin valtavan usein mutta-näkökulmalla.
Hän on aivan ihana ihminen, mutta…
Olen kiitollinen kaikesta elämässäni, mutta…
Minä olen hyvä tässä, mutta…
Miksi mutta, miksei ja?
Ja antaa ymmärtää, että asioissa on monia ulottuvuuksia, jotka voivat olla olemassa samanaikaisesti. Joku voi olla aivan ihana ihminen JA käydä joskus hermoille.
Mutta puolestaan sisältää vihjauksen epäonnistumisesta, vaillinaisuudesta, vaatimuksen siitä että asioiden pitäisi oikeastaan olla toisin. Hän olisi ihana ihminen, jos ei koskaan kävisi hermoilleni. Elämäni olisi ihanaa, jos en koskaan tuntisi oloani vihaiseksi tai pettyneeksi tai kateelliseksi.
Mutta on tuomitseva, ja on hyväksyvä. Ja on zen.
Joten, totuuksia remontista, osa 2:
Olen niin kiitollinen ja onnellinen tästä kaikesta, että välillä meinaan haljeta kahtia ja kiljua hallelujaa.
JA
Kuukauden jälkeen alan huomata, että ihminen alkaa hajoilla ilman toimivia perusasioita.
Kumpikin on totta.
