Melkoinen viikko takana, hektinen ja hauskin naismuistiin. Osallistuin kesäbootcampille, päivät puuskutin treeneissä, toivuin treeneistä tai tankkasin niitä varten. Illat juhlin, tanssin ja huusin. En ajatellut koko viikolla mitään. En pysähtynyt kertaakaan vetämään henkeä.
Tuli sunnuntai, ja yhtäkkiä maassa oli rauha. Napsautin puhelimen pois päältä, vedin ylle villapaidan ja laahustin kahvilaan tukka sotkussa ja eilisen ripsivärit poskilla. Kaivoin esiin muistikirjan ja kynän – tuntuipa hyvältä taas hetkeksi keskittyä sanoihin.
Aloitin uuden projektin. Siitä saattaa tulla fantastinen tai ihan paska. En enää jaksa välittää, yritän vaan tehdä.
Esplanadi tuoksui ihan Pariisilta – sateen kastelemat otsahiukset, märkä asfaltti, kahvi ja ohikulkevan turistin eau de cologne. Tunsin vahvasti olevani kahdessa paikassa samaan aikaan. Tiukasti tässä ja tulevaisuudessa, josta en tiedä vielä mitään.
Yleensä tulevaisuuden miettiminen sunnuntai-iltapäivänä on vähän sama kuin ostaisi pikavuorolipun suoraan ahdinkoon, mutta ei nyt.
Mietin mitähän tästäkin tulee, ja totesin: todennäköisesti jälleen yksi suuri, loistelias, säkenöivä sotku.
Sanon sille: tervetuloa.
”Siitä saattaa tulla fantastinen tai ihan paska. En jaksa enää välittää, yritän vaan tehdä.”
Kiitos. Just tätä tarvitsin
Pistä toimeks, Wilma!
Ihana teksti! Yksi syy, miksi palaan blogiisi kerta toisensa jälkeen (toisaalta en ole täältä koskaan lähtenytkään) on kirjoitusten lohdullisuus. Se on ihan huumaannuttavaa toisinaan. Itselläni on tullut menneen vuoden aikana kunnolla turpiin, ja tarkoituksena olis selvitä eteenpäin ilman katkeruutta ja kaunoja elämälle. Sun kirjoituket tukee tätä tavoitettani hienolla tavalla.
Kiitos, kiva kuulla. Tulet selviämään, etkä vaan selviämään vaan kukoistamaan 🙂
Mikä on tuo ihana kahvila? Silmä lepää sisustuksessa. Haen gradukahvilaa nääs.
Eeva korjannee, jos olen väärässä, mutta kuva näyttäisi olevan otetun the Cockista Kasarmitorin kulmilta 🙂
Jepa, The Cock!
Taas tirahti melkein kyynel. Ihana teksti.
”Siitä saattaa tulla fantastinen tai ihan paska, en enää jaksa välittää.”
Samaistun. Pitkään taistelin työssäni joillain osa-alueille kompleksin kanssa osaanko pystynkö…Aina päädyin siihen, että haluan tehdä sitä, joten jossain sen ”pystymisenkin” mussa on oltava…Mutta tosiaan, olen kulkenut kohtaan, jossa en tartu tehtäviin enää sillä ryppyotsaisella pelonsekaisella tunteella, vaan jotenkin vapaammin…Sulla on kyky pukea sanoiksi sielun syvyyksiä tasolla, jossa sydämet kohtaavat.
Ja toi fiilis esplanadilla…<3
Tästä kommentista tuli nyt silkkaa siirappia, mutta just nyt tuntu tältä!
Juuri näin. Ei lisättävää. Sydän.
Kiitos O ja Lotta kommenteista. Tehty on parempi kuin täydellinen 🙂
Ihania noi sun kuvat, ihana kevyt tunnelma. Kahvila näyttää hyvältä? Missä tuollaisia on? Ootko käynyt muuten Avikaisessa Franzeninkujalla?
Heippa, en ole käynyt tuossa mainitsemassasi, kiitos vinkistä! Kuvassa on The Cock Kasarmitorilla.
Sä se vaan osaat. Kiitos Eeva näistäkin kauniista ajatuksista. ♥
Kiitos Erika!
Miten taianomainen, ihana teksti! Tulevat haasteesi kuulostavat jännittävältä. Jään odottamaan, mitä niistä seuraa. Henkisenä tukena ollaan joka tapauksessa, meni syteen tai saveen! 🙂 (Mitä ihmettä sekin muka tarkoittaa??) Itse aina hoen itselleni, että pitäisi vaan heittäytyä ja olla rohkea. Sitten, kun ne valinnat tulevat eteeni, hannaan kuitenkin.
Kiitos Jenni. Voipi olla, että tukea tarvitaan pian, katsotaan mitä tästä tulee. x
Ihana kuva sinusta! Kyllä sinusta saa vähän inspiraatiota, kun uskallat vaan luoda. Itsekin olen ottanut tämän elämänasenteen nyt, että ihan f-ing sama mitä ihmiset ajattelee. Aion luoda ja tehdä ja elää ihan niin kuin itse haluan enkä halua elämääni kuin ne kiinnostavat ja inspiroivat ihmiset, jotka antavat myös takaisin. Negatiivisille, epäkiinnostaville ja tylsille ihmisille en aio antaa enää aikaa. Minun elämä voi olla ohi hetkessä enkä halua kuluttaa kallista aikaa heihin. Olen kuitenkin aika normaali ja lämminhenkinen ihminen ja haluan läheiselleni ainoastaan hyvää niin olen oppinut nyt vaan arvostamaan itseäni ja ymmärtämään, että kaikki eivät ole niin kuin minä. Mun ei tarvitse antaa joka vuosi jollekkin joululahjoja, synttärilahjoja, kannustusta, apua, hyviä ajatuksia ja aikaa ilman, että saan mitään takaisin. Joissakin asioissa haluan antaa ilman, että saan mitään takaisin mutta ihmiset antsaitsevat aina arvostusta ja sen antaminen maksa mitään. Jokaisen kuuluisi nyt muistaa arvostaa itseään ja myös vaatia vähän arvostusta:)
Oon ihan samaa mieltä. Pitkään yritin tsempata vanhoja kavereita, joilla oli aina huono päivä ja ne odotti että mä piristän ja jeesaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Mutta sitten kun ite tarvitsin apua, niin sitä olikin ihan turha odottaa näiltä ”kavereilta”. No, otin sitten etäisyyttä ja kummasti viereen löytyikin uusia, kannustavia ja lämpimiä ihmisiä. opin että ystävyyden pitäis aina olla molemminpuolista tai se ei ole ystävyyttä vaan hyväksikäyttöä.
Kiitos kommenteistanne A ja Ninni! Kannattaa tosiaan miettiä, millaisessa seurassa aikaansa viettää eikä kaikille tarvitse antaa aikaansa ja energiaansa, hyväksikäyttäjät ovat juuri sitä ja loppujen lopuksi jokaisella on vastuu määritellä omat rajansa ja se, mitä on ihmisiltä valmis sietämään. Mutta toisaalta kannattaa myös pitää mielessä siinä ”siivoamisen huumassa” että on myös kiinnostavaa ja virkistävää, kun on ympärillä erilaisia ihmisiä, sellaisiakin joiden ajatukset poikkeavat radikaalisti omista. On loppujen lopuksi puuduttavan tylsää hengata vain kaltaistensa kanssa 🙂
Aijot kirjoittaa kirjan, vai mitä?
”Mietin mitähän tästäkin tulee, ja totesin: todennäköisesti jälleen yksi suuri, loistelias, säkenöivä sotku. Sanon sille: tervetuloa.”
Olen viikkokausia miettinyt, miten suhtautuisin tulevaan syksyyn. Oon onnistunut haalimaan siihen niin paljon sisältöä ja tekemistä (sekä töissä että töiden ulkopuolella), että hirvitys iskee heti kun ajattelenkin asiaa. Kaikki nuo asiat ovat kiinnostavia, innostavia ja omia valintojani. Tavallaan olen riemuissani. Ja samaan aikaan ihan helvetin kauhuissani, että miten mä tästä oikein selviän, otinko liikaa hommia, ja entä jos en vaan jaksa. Stressaan etukäteen stressitasojen mahdollista korkeutta, eihän siinä oo mitään järkeä! Joka tapauksessa, ”mitähän tästäkin tulee” on ollut aika usein mielessä viime aikoina. Ja sitten kiteytit ihan täydellisesti sen asenteen, jolla olisi hyvä lähteä liikkeelle. Suurta, loisteliasta ja säkenöivää sotkua kohti, pelotta! Tervetuloa!
Kirjoitan tuon lauseen kalenterini etulehdelle ja luen aina uudestaan, kun pelottaa.
Ihana postaus!
”Mietin mitähän tästäkin tulee, ja totesin: todennäköisesti jälleen yksi suuri, loistelias, säkenöivä sotku.
Sanon sille: tervetuloa.”
Päätin ottaa tämän ohjenuorakseni, kun mietin tulevia kuvioita. Pistin elämäni ihan ylösalaisin ja hyppäsin tyhjän päälle rakentamaan elämääni uudelleen.
Ihana teksti Eeva, kiitos! Sun kirjoitukset saa joka kerta ajattelemaan ja haaveilemaan, siksi palaan aina. Kiitos inspiraatiosta!