Viime päivät ovat kuluneet silviisiin mukavasti. Olen elellyt menemään ja törmäillyt ihmisiin. Toisinaan jopa kirjaimellisesti. Mutta en vieläkään Hugh Grantiin ja appelsiinimehuun…
En voi lakata ihmettelemästä ja hämmästelemästä tätä kauneinta syksyä naismuistiin. Olen vaihtanut ratikkalipun lenkkareihin ja kävellyt kaikkialle, luurit korvilla ja kahvikuppi kädessä.
Käveleminen, se taitaa olla mun juttu. Huomasin sen jo vaelluksella. Minulla on luonnostaan vahva askel ja reipas tahti (enkä joudu käymään kovin usein vessassa).
Tapasin viikonloppuna ystäväni anopin, joka kävelee kaikkialle. Kuulemma myös kaupungista mökille, 60 kilometriä. Ottaa evääksi viinirypäleitä ja “Nutrilettiä”, varustautuu vesipullolla ja rakkolaastareilla.
Tuumasin, että jos kävelemällä pysyy noin upeana – tai tulee noin upeaksi – niin olen selkeästi oikeilla jäljillä.
Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna koitti vihdoin kesän ensimmäinen mökkireissu ja kesän ensimmäinen grillimakkara (ulkona syötiin – joko mainitsin että tämä syksy on aika ihmeellinen…).
Haravoin, istuskelin laiturilla, tuijotin tuulessa hitaasti heiluvia kaisloja. En tiedä mikä niissä kaisloissa oli, mutta olisin jaksanut töllätä niitä koko viikon. Muistin yhden lauseen, jonka ystäväni oli tallentanut kännykkään: the things you are passionate about aren’t random, they are your calling.
Ehkä kutsumukseni on alkaa tehdä kaislakoreja? Kaislaverhoja? Kaislaovimattoja? No… ehkä ei.
Mutta olen varma, että kaislat palaavat vielä kuvioihin tavalla tai toisella, ja silloin naurattaa, koska tajuan viimein.
Ihanaa uutta viikkoa, kamut!
Kävelylle ehdoton joo! Itsekin olen kävelijä! Toisaalta omat kävelyt tuntuu ystäväsi anopin mökkireissuihin verrattuna aika pieniltä… Musta kun on ollut ihan ok melkein aina bussin sijaan kävellä joku viis kilometriä. Mutta ehkä sekin on jo ihan hyvä ja matkat kasvaa vuosien mukana!
Joo, mä oon kanssa aina ollut vähän semmoinen kävelijä, kävelen mieluummin kuin nappaan bussin. Helsinkiin muutto ehkä hetkeksi muutti sitä (täällä ihmiset kulkee käsittämättömiä matkoja takseilla ja ratikoilla, siis käsittämättömän lyhyitä) mutta nyt oon taas palannut juurilleni 🙂 Pitkän matkan kävelystä innostuin kyllä vasta vaelluksella, ajattelin että nyt olisi kiva alkaa tehdä vähintään kerran viikossa pidempikin kävely.
Joo, mä oon vasta viimeisen parin vuoden aikana valaistunut Helsingin suhteen siitä, että pääsääntöisesti aina ratikkamatkan voi myös kävellä. Helsinkiläiset itse eivät tosin tunnu tietävän tätä. Ei tietty aina voi tai jaksa, mutta _pääsääntöisesti_.
Kaislat ovat munkin mielestä jotenkin taianomaisia, rauhoittavia tyyppejä. Se kun ne hennosti tanssii tuulen niitä kutitellessa, ja se kun ne yhteen ääneen hiljaa laulaa siinä tanssiessaan. Vahva tunnelma!
Oikein kivaa uutta viikkoa myös sulle! 🙂
Ihana sinä! <3
Tunnistan tästä paljon itseäni. Rakastan kävelyä, ja olen tajunnut sen vasta viime vuosina! Tosin mulla on se pieni rakko, ja kävelyt pitää suunnitella niin, että pääsen vessaan tai puskapissalle 😉 Tuu Eeva kävelemään kauniina, tai vähemminkin kauniina päivänä Viikin-Vanhankaupunginlahden luontoalueelle – täällä on pökerryttävän kaunista (meri, purot, lehtipuut, kuusipuut, arboretum, kalliot, pitkospuut), ja saatat törmätä lehmiin.
Käveleminen on parhautta. Musta kaiken myös jotenkin aistii ja näkee paremmin kävellessä, tietenkin sillon kun ei ole kova kiire 🙂 Ihana postaus muutenkin, toi taas hymyn huulille ikävän päivän jälkeen!
Ai niin, lähdetään poikaystävän kanssa viikonlopuksi Turkuun viettämään 3-vuotis vuosipäivää! Jos ehdit, viitsisitkö vinkata joitakin paikkoja/rafloja mitkä olisivat ihania? 🙂
Turkulaisena voin vinkata pari paikkaa: kahville Cafe Artiin tai Tiirikkalaan. Syömään Mamiin, Tintåån, Tårgetiin tai Sergio’siin. Muitakin paikkoja jokirannasta ja sen vierestä toki löytyy, kuten Fontana, Di Trevi, Blanko ja Pinella. 🙂
Kiitos vinkeistä Ella! Täytyy kurkkia nettisivuja ja tutustua noihin! 🙂
Huikea toi lainaus, pakko tykätä! 🙂
En ehkä ole rakastunut kävelyyn vielä tuolla tavoin, mutta aamulenkit koiran kanssa tuntuvat täydellisiltä tällaisena syksynä. Välillä on aivan pakko pysähtyä joen rantaan kuvaamaan upeaa aamu-usvaa ja ihmetellä että ovatko syksyt olleet aina näin kauniita vai ovatko värit tänä vuonna erilaisia – ehkä näen värit kirkkaampina kuin koskaan.
Kaislat ovat kauniita, mutta niin ovat kaikki muutkin heinät – valitettavasti heinähulluuteni sisältää myös timoteit ja kaikki muutkin lajikkeet, joita mökillä ihastelen ja pullotan kukkasiksi hyyskän seinustalle. Ehkä olet muuttamassa kaislojen läheisyyteen, jonnekin aivan ihanaan merenranta villaan 🙂
Ehkäpä sulle löytyykin ns ihana Kaislataulu kotiin, tai vaikkapa matto 🙂 Kaisloista tulee mulle mieleen Hemuli ja hattiwatit, enkä tiedä miksi?
K ä v e l y on huippua. Kuinkahan kauan kestää kävellä tuo 60 km?
11 tuntia, piti laittaa välillä laastaria, käydä lataamassa puhelin bensa-asemilla kun oli 60-vuotis syntymäpäivä ja puheluita tuli. Pelkäsin että sport trackeri ei kestä matkan loppuun asti, siis puhelimen akku. Seuraavalla kerralla on otettava joku vara-akku tms mukaan! 🙂
Olet ihana, sillä osaat kirjoittaa sillä tavalla, että tulee toiveikas ja lohdullinen olo. Kiitos <3
Kaislahame!
Suosittelen lämpimästi- kävelijältä kävelijälle – Frédéric Grosin kirjaa “Kävelyn filosofiaa”. Se sanoitti minulle sen, miksi aina kävelen, kun haluan löytää itseni. Aurinkoa ja lehtien kahinaa askeleihisi!
Tsaukki Eeva,
nyt kun otit puheeksi, on minulla yksi teoria rakkaudesta kaisloihin. Nimittäin niiden väri, jota ei oikeasti ole olemassa.
Olen jo ystäväkirjaan ysärillä kirjoittanut lempivärikseni kaislikko lokakuussa. Jossain valossa värit taittuvat mitäänsanomattomasta harmaasta olkeen ja jos aurinko jaksaa olla oikein lempeä, hohtaa ne kultaisina.
Itseasiassa lokakuun kaisla on hiusvärini. Ja varmasti satojen muiden kaltaisteni. Tavoitteena olki, joka ei ole liian harmaa eikä liian keltainen, mutta hiusten joka tapauksessa ollessa edellämainittuja, voi aina syyttää valoa. Tai luottokampaajaa. Tätä tosin en tiennyt vielä 90-luvulla, harmi, olisi säästytty monilta kokeiluilta.
Vuosia olen ollut matkassa mukana, joskus melkein käsi kädessä, joskus olen juossut rivakat askeleesi kiinni. Et vain ole tiennyt. Ilolla tunnustan olemassaoloni. Ehkä vielä joskus paljastan paikan, jossa nuo kaislat huojuvat poikkeuksellisen arvokkaasti.
Ja sinäkin Eeva. Tietyssä valossa loistat kultaisena minunKIN yksiössäni.
Ehkäpä saat joskus tyttölapsen, jolle Kaisla on juuri oikea nimi 😉
On se niin ihmeellistä miten monet pienet asiat piristävät päivää, kuten sinun kirjoittamasi jutut.
T. Kaisla