Taisi olla huhtikuu, kun istuimme Mallan kanssa Café Huvilassa salaatilla. Minulla ei ollut juuri kerrottavaa, mutta ystävälläni oli: hän oli irtisanonut asuntonsa ja työpaikkansa, myynyt suurimman osan tavaroistaan ja ostanut menolipun maailmalle. Viime viikolla laitoin Mallalle viestin ja kysyin, voisiko hän kertoa Uuden Muusan lukijoille, miten nyt menee. Vastaus tuli Sumatralta – muutaman päivän viiveellä, saarella kun on varsin epäluotettava nettiyhteys. Tässä jutussa Malla kertoo, mitä on toistaiseksi oppinut maailmalla. – Eeva
Makasin sairaalasängyllä ja tarkkailin hoitajaa. Yritin lukea merkkejä hänen kasvoiltaan. Oliko hoitaja huolestunut löydöksistä vai johtuiko ryppy kulmakarvojen välissä vain keskittymisestä?
Olin 28-vuotias ja elämäni ensimmäistä kertaa sydänfilmissä. Korkea syke oli yksi oireista, joista tuolloin kärsin. En pystynyt nukkumaan, vatsani oli jatkuvasti sekaisin, hiukset lähtivät päästä ja olin aina väsynyt. Iltaisin makasin sängyssä ja mietin, tulisiko sydämeni lopulta ulos kurkun kautta vai rintalastan läpi.
Lääkäri vahvisti lopulta sen, mitä olin tiennyt jo paljon aiemmin, mutta mitä en ollut pystynyt myöntämään itselleni. Stressi oli viemässä minulta terveyden ja järjen. Olin kaput, lopussa.
Kirjoitan tätä tekstiä nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin, riippumatossa bungalowin terassilla. Edessä avautuu näkymä turkoosina kimaltelevalle merelle. Vesi on niin kirkasta, että pystyn erottamaan pohjassa uivat värikkäät kalat riippumatosta käsin.
Aallot lyövät rantaan lempeästi kuohahtaen. Välillä suljen silmät ja keskityn kuuntelemaan niiden rytmiä. En muista, mikä viikonpäivä on. En tiedä edes kellonaikaa.
Mietin sitä ahdistunutta naista, joka tuijotti hoitajan ryppyä toivoen, että sydänfilmistä löytyisi jotain, mikä pakottaisi naisen rauhoittumaan. Yritän palauttaa mieleeni, mitä tunsin ja mietin tuolloin, mutta en pysty.
Sitä naista ei enää ole.Viisi kuukautta sitten jätin työpaikkani, luovuin vuokra-asunnosta Helsingissä ja myin suurimman osan omaisuudestani. Olimme tehneet päätöksen lähtemisestä yhdessä poikaystäväni Mikon kanssa ja alkaneet säästää. Halusimme lähteä maailmalle ilman tarkkaa suunnitelmaa, ilman aikataulua, ilman paluulippua. Vapaana kaikesta.
Kuukaudet reissussa ovat opettaneet minulle muutamia tärkeitä asioita itsestäni, ihmisistä ja elämästä. Ne ovat syntyneet vapauden sykkeessä, uusien kokemuksien huumassa ja koko kehoa ja sielua ravisuttavassa onnessa. Niiden ansiosta sydämeni lyö lempeiden aaltojen tahtiin.
Olemme maailman onnekkain ja onnettomin kansa
Meillä on jo kaikki mahdollinen, mutta olemme silti onnettomia. Masentuneita, väsyneitä, surullisia, ahdistuneita. Harmaita kasvoja aamuruuhkassa.
Olen miettinyt reissussa paljon sitä, mikä saa minut aidosti onnelliseksi. Eivät uudet farkut, eivät peilissä erottuvat vatsalihakset, ei edes tuntuva palkankorotus. Elämäni parhaat hetket ja kauneimmat muistot liittyvät poikkeuksetta ihmisiin. Tärkeät ja rakkaat ihmiset tekevät minusta onnellisen, ei mikään muu.
Minun ei pitäisi haalia lisää kaikkea sitä, mikä ajaa minut nurkkaan. Olen täällä tajunnut, kuinka vähän materiaa oikeasti tarvitsen. Miksi kulutin rahaa asioihin, joiden takia jouduin uhraamaan yhä enemmän arvokasta aikaani työlle? Aikaa, jonka olisin voinut käyttää niiden asioiden parissa, jotka tekevät minusta aidosti onnellisen.
Kun palaan Suomeen, aion keskittyä olennaiseen: rakkaisiin asioihin ja ihmisiin. Jos se merkitsee sitä, etten voi syödä joka viikko ravintolassa tai shoppailla nettikaupasta urheilutoppeja, olkoon niin.
Arki voi olla juhlaa
Vihasin sunnuntaita. Vihasin sitä pyhästi. Käytin vapaapäiväni ahdistuen alkavasta työviikosta. Valitin maanantaina, valitin tiistaina, joskus keskiviikkonakin. Torstaina aloin maistaa huulillani kuivan omenasiiderin ja viikonlopun huuman. Perjantaina elin pelkästään sitä varten.
”You only enjoy life on weekends and holidays. I enjoy my life every day.” Jaavalainen surffiopettajamme Geko sanoi lauseen pilke silmäkulmassaan, mutta se osui kipeään paikkaan. Geko tekee töitä joka ikinen päivä, aamusta iltaan. Sen sijaan, että mies olisi valittanut työn määrää, hän sanoi rakastavansa elämäänsä sellaisenaan. Hän nautti viiniä iltaisin, jos siltä tuntui. Jos aallot olivat hyvät, hän jätti asiakkaiden vikittelemisen ja syöksyi lauta kainalossa mereen.
Toivon, että pystyn jonain päivänä samaan. Ettei minun tarvitse erotella mielessäni juhlaa ja arkea, enkä tarvitse lomaa elämästäni. Että minulla on vapaus syöksyä elämän aaltoihin silloin, kun kuulen niiden kutsun.
Se, että nykyisin pystyn tekemään töitä riippumatosta käsin, on hyvä alku.
Pelko on pahin vihollinen
”Just find a nice place to die.”
Reissun alkupuolella olimme ajautuneet keskusteluun, joka koski Thaimaan myrkyllisimpiä käärmeitä. Kysyin paikalliselta mieheltä, mitä pitää tehdä, jos käärme puree. Hänen vastauksensa sai minut jähmettymään pelosta. Järkytys ei helpottanut edes silloin, kun isäntä alkoi nauraa reaktiolleni ja totesi tarkoittaneensa lauseen vitsiksi.
Olen krooninen huolestuja ja stressaantuja.
Olen pelännyt pienestä asti sairastumista ja tarkkaillut terveydentilaani megalomaanisella suurennuslasilla. Olen pelännyt kaikkea syövän ja aidsin väliltä. Voitte kuvitella, millaiset tunteet velloivat sisälläni, kun perehdyin Kaakkois-Aasian maissa vaaniviin sairauksiin ja myrkyllisiin eläimiin. Paniikki ei riitä kuvaamaan tilannetta.
Sanotaan, että elämä alkaa, kun lähtee pois mukavuusalueelta. Haluaisin tatuoida tuon lauseen käsivarteeni, jotta muistaisin sen aina.
Tässä maailmankolkassa ihmisillä ei ole varaa pelätä. Ehkä juuri siksi monet heistä ovat sitä mieltä, että pelot estävät elämästä nauttimisen ja aidon vapauden. Kuten tapaamamme indonesialaisnainen totesi, pelkäämällä pahinta ihminen unohtaa elää.
Pari päivää sitten löysin sängystämme kämmenen kokoisen hämähäkin. Ensin huusin, mutta sitten pakotin itseni rauhoittumaan. Muistin kuulleeni, että jos eläintä ei litistä, se ei tee mitään. Siinä me sitten olimme, hämähäkki ja minä. Lopulta eläin meni menojaan ja minä hengittelin syvään.
Pelot ovat pahimpia vihollisiamme, jotka rajoittavat meitä ja saavat meidät kääntymään omaan turvalliseen ja ahtaaseen nurkkaamme. Olen tajunnut reissussa konkreettisesti, että eloista pääsee eroon vain kohtaamalla ne. Se kirpaisee hetken, mutta sen jälkeen koittaa vapaus.
Uskalla elää, heittäytyä, päästää irti. Pelkäsitpä sitten hämähäkkejä, muslimeita, lentämistä tai lakattuja varpaankynsiä.
Sinulla on kaikki valta
Kummisetäni oli lahjakas arkkitehti, joka uhrasi työlleen paljon. Hän teki vielä kuusikymppisenäkin töitä sellaisella tahdilla, ettei kotiin tullessaan jaksanut tehdä juuri muuta kuin mennä nukkumaan. ”Eläkkeellä sitten”, hän sanoi usein reissusuunnitelmille ja muille unelmille.
Pari vuotta ennen eläkeikää kummisetä sai kuulla sairastavansa aivosyöpää. Kuusi kuukautta diagnoosin jälkeen vietettiin hänen hautajaisiaan. Kummisedän epäreilu kohtalo jätti minuun ikuiset jäljet. Häneltä jäi toteuttamatta niin monia unelmia.
Olen tavannut reissulla monia upeita, ihania ja sopivasti hulluja tyyppejä, jotka ovat tehneet elämästään täysin omannäköisensä. He eivät ole piitanneet siitä, mitä yhteiskunta tai ihmiset ympärillä ovat sanoneet. He ovat kulkeneet kohti unelmiaan ja tehneet niistä totta. Nuo ihmiset ovat poikkeuksetta vaikuttaneet erittäin onnellisilta.
Minulla on täydet omistus- ja muokkausoikeudet omaan elämääni. En anna muiden määritellä sitä, miten minun pitäisi elää. Ennen reissulle lähteä sain kuulla monesti olevani hullu ja idiootti jättäessäni vakityön media-alalla. Jos olisin kuunnellut arvostelijoita, sydänkäyräni näyttäisi todennäköisesti Toscanan vuoristotieltä.
En säästä unelmiani eläkeikään. Sillä tiedän, ettei ei välttämättä koita koskaan.
Älä oleta, vaan opi
Saari, jolla juuri nyt oleskelemme, on reissun tähän asti ihanin paikka.
Olemme tutustuneet kolmessa viikossa lähes kaikkiin saaren kylän asukkaista. Meidät on otettu vastaan sellaisella lämmöllä, jota en ole aiemmin kokenut missään. Olemme olleet paikallisissa häissä, telttailemassa uusien ystäviemme kanssa autiolla saarella, kalastamassa majataloa pitävän perheen ukin ja lapsien kanssa. Tuntuu kuin olisimme osa perhettä.
Tuntuu pohjattoman surulliselta ajatella, että melkein jätimme tulematta saarelle ennakkoluulojemme takia.
Alue, jolla saari sijaitsee, on erittäin uskonnollista. Acehissa Sumatralla on voimassa muslimien sharia-laki, joka länsimaisesta näkökulmasta vaikuttaa jyrkän konservatiiviselta. Ennen tänne tuloamme selasimme nettipalstoja, joissa ihmiset maalailivat uhkakuvia naisten alistamisesta, homojen ruoskimisesta ja vihamielisestä suhtautumisesta turisteihin.
Eilen perheen mummo halasi minua ja itki. Hän kertoi, kuinka tulisi ikävöimään meitä. Minäkin itkin ja rutistin häntä kovaa. Miten ihmeellistä onkaan elämä, mietin painaessani pääni poskeni isoäidin hijabia vasten.
Olen oppinut, että suurin osa ihmisistä on hyviä. Uskon myös, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Uskonnot ja kulttuurit vaihtelevat, mutta perusasiat pätevät kaikkiin. Ihmiset haluavat rakkautta, he haluavat tulla nähdyksi ja kuulluksi, he ovat kiinnostuneita maailmasta ja uusista ihmisistä, he haluavat olla onnellisia, he vastaavat hymyyn hymyllä, ja ystävällisyyteen ystävällisyydellä.
Ennakkoluulot ovat yhteiskunnan syöpä. Ne synnyttävät ääriajattelua, vastakkainasettelua, väärinkäsityksiä ja vihaa. Niistä pääsee eroon vain suhtautumalla uusiin asioihin avoimella mielellä. Kun tekee niin, uskomattomia juttuja voi tapahtua. Saattaa vaikka löytää itsensä itkemästä ikävää sumatralaisen isoäidin hijabia vasten.Löydät lisää Mallan ajatuksia, matkainspiraatiota sekä käytännön vinkkejä pitkään budjettimatkaan Mallan ja Mikon Huima Travel -blogista sekä Instagramissa @huimatravel.
Teksti: Malla Murtomäki
Kuvat: Mikko Huisko