Osallistuin viikonloppuna joogaworkshopiin. Ruokatauolla yksi osallistujista kysyi opettajalta, mikä on tämän näkemys täydellisestä ryhdistä. Opettaja – mainio Magnus Appelberg – vastasi empimättä:
“Heti kun yritetään tavoitella täydellisyyttä, siinä on oikotie helvettiin.” Hetken pohdittuaan hän korjasi:
“Tai oikeastaan, kun yrittää tavoitella täydellisyyttä, on jo helvetissä.”
Tämä pieni sananvaihto tuntui korkeamman johdatukselta, koska olen viime aikoina miettinyt perfektionismia. Sitä, kuinka se on ollut yksi merkittävimmistä tekijöistä oman kasvuni tiellä – ihmisenä, työelämässä. Kuvittelin pitkään, kuten moni muukin, että perfektionismi olisi hyvä ominaisuus. Laadun tae. Mutta paskat.
Perfektionismi ei ole mitään muuta kuin itsesabotaasia. Se on pelkoa. Se ei edistä kehittymistä, vaan estää sitä. On lapsellisen mustavalkoista ajattelua, että asioita ei voisi tehdä hyvin, erinomaisesti tai jopa loistokkaasti, vaikka ei eläisi täydellisyyden illuusiota jahdaten (koska, ollaanpa rehellisiä: se on aina illuusio, paitsi jos päätät nähdä kaiken täydellisenä). Jos olisin työnantaja, nykyään miettisin kahdesti ennen kuin palkkaisin työnhakijan, joka ilmoittaisi ylpeyttä äänessään olevansa perfektionisti.
Perfektionisteilla on usein taipumus jäädä liian pieniin saappaisiin. Olla kasvamatta aitoon potentiaaliinsa. Lisäksi he (me) tekevät (teemme) muut ihmiset ympärillä hulluiksi. Nuorempana olin usein myöhässä deadlineista, koska oli muka turvallisempaa jättää työ palauttamatta kuin palauttaa se epätäydellisenä. Tai ehkä en ollut vielä edes aloittanut koko juttua. Lykkäänpä nyt tämän asian aloittamista loputtomiin, koska pelkään, ettei siitä kuitenkaan tule täydellinen. Jep – vitkuttelu on klassinen perfektionismin oire.
Luulen, että perfektionismin takana on pohjimmiltaan pelko siitä, ettei riitä tai kelpaa. Haluaisin sanoa, että olen ex-perfektionisti, mutta ehkä toipuva perfektionisti on parempi ilmaisu. Sisäinen perfektionistini ei edelleenkään aina pysty katsomaan, kun tarjoilen maailmalle asioita, jotka eivät täytä sen tiukkoja (lue: mahdottomia) laatustandardeja. Silloin sanon itselleni voimalauseen, jonka opin kerran eräältä kurssikaverilta:
IS IT PERFECT? HELL NO!
IS IT DONE? HELL YES!
Nykyään sanon harva se päivä ei nyt tehä tästä mitään Iisakinkirkkoa. Se tarkoittaa, että ryhdytään nyt vain hommiin eikä hinkata liikaa. On parempi lähteä liikkeelle ja korjata kurssia lennosta kuin jäädä lähtökuoppaan ikuisesti kökkimään. Ja kuulkaa: kurssia voi aina korjata.
Tällä viikolla Uudessa Muusassa kerätään henkistä pääomaa, koska yksi parhaista jutuista epätäydellisyydessä on se, että aina on uutta opittavaa.
PS. Tämä juttu julkaistaan poikkeuksellisesti ilman kuvitusta, koska en ehtinyt ottaa kuvaa ja vaihtoehtoni olivat joko lykätä jutun julkaisemista tai julkaista se tällaisenaan, epätäydellisenä. Katos meikää! Talking the talk, walking the walk.
Teksti: Eeva Kolu
