Niin kauan kuin olen voinut matkustaa, olen palannut uudestaan ja uudestaan Ranskaan ja Italiaan. Nykyään tiedän miksi: Välimeri sopii minulle.
(Tai, kuten ystäväni kerran ihan spontaanisti totesi: “Sä kyllä jotenkin sovit tänne Välimerelle, just tähän maisemaan.”)
Vietin juuri viikon Italiassa, ja minulle kirkastui asiain laita: palaan Italiaan aina vaan, koska siellä tietty puoli minusta saa paitsi olla olemassa, jopa kukoistaa.
Pienestä asti olen saanut suoraan tai epäsuorasti kuulla, että tietyt puolet minussa ovat ongelma. Puhuu liikaa ja liian kovalla äänellä. Nauraa liikaa. Italiassa kukaan ei pyörittele silmiään ja huokaile, jos kahvilan naapuripöydässä nauretaan. Muistan varmaan ikuisesti palautteen, jonka sain yliopistossa esitelmästäni: esitelmän sisältö oli erittäin hyvä, mutta huitoo liikaa käsillään. Olen Suomessa oppinut pienentämään itseni. Italiassa ei tarvitse.
Välimerellä rakastan myös sitä, että saan elää kaikilla aisteilla. Osittain se johtuu tietenkin siitä, että aurinko paahtaa kaiken niin voimakkaan tuoksuiseksi ja makuiseksi eivätkä raskaat vaatekerrokset estä ihoa tuntemasta asioita. Osittain se johtuu kuitenkin ehkä siitä, että luterilaisuudesta kumpuavassa kulttuurissa aistikkuus on edelleen vähän häpeällistä ja kaikenlainen nautiskelu epäilyttävää.
Italiassa kukaan ei pidä minua pinnallisena ja turhamaisena, koska nautin asioiden kauneudesta. Enkä pelkästään nauti, vaan se on minulle tärkeää. Minulle ei ole ihassama, millaisessa ympäristössä elelen elämääni.
(Puhumattakaan siitä, että koska tahansa voi piipahtaa paikalliseen taidemuseoon tai kirkkoon ja nähdä Michelangelot, Caravaggiot ja Tizianit!)
Ja sitten on vielä tämä Suomen ilmasto…
Mutta olen kuitenkin myös suomalainen, isosti. Vaikka rakastan puhumista, rakastan myös sitä, että joskus voi olla ihan vaan hiljaa ja vetäytyä omiin oloihinsa. Oletan edelleen hieman naiivisti, että ihmiset tarkoittavat kaikkea mitä sanovat. Olen melkein aina ajoissa. Rakastan suodatinkahvia. En jaksa mitään seksististä paskaa. Pidän sitä, että asiat toimivat, etenkin jos ne ovat tylsiä ja pakollisia asioita, joiden toimittamisesta ei saa suurempaa nautintoa. Joudun Italiassa usein puremaan hammasta (yleensä seistessäni jossain jonossa, joka ei liiku mihinkään) jotta en ala kouluttaa ihmisiä siitä, miten tämänkin asian voisi hoitaa tehokkaammin ja nopeammin.
Tiedän, että maailmassa ei ole paikkaa, jossa kaikki olisi ihanteellisesti. (Oletteko koskaan ajatelleet, että mitä paskempi sää, sitä paremmin yhteiskunta näyttää toimivan? Esimerkkinä nyt vaikka Pohjoismaat ja Kanada.) Eikä edes sellaista paikkaa, jossa kaikkia puoliani syleiltäisiin.
Siksi en enää etsi yhtä paikkaa, jossa tuntisin olevani täysin kotona, koska en usko sellaista olevan. Olen puoliksi epäsuomalainen ja puoliksi täysin suomalainen, puoliksi keskustan vilinää rakastava city-ihminen ja puoliksi landepaukku. Luulenpa siis, että tässäkin mielessä itselle sopiva elämä on rakennettava itse. Valmiita ratkaisuja ei taida olla.
Olen nuoresta asti unelmoinut talosta jossain, jossa persikat kypsyvät auringon alla, rosmariini kasvaa isoissa puskissa ja salvia tuoksuu. Ehkä muutaman vuoden päästä vietän siellä osan ajasta ja palaan välillä tänne kummalliseen pohjoiseen maahan, jossa kaiken voi hoitaa näppärästi netissä ja suihkusta tulee vettä kunnon paineella.
Ja aamulla saa ison mukin suodatinkahvia.
Ai että.