Toukokuussa 2019 olen epäillyt todellisuudentajuani vielä tavallistakin enemmän. Kun näyteikkunat huutavat SUMMER IS HERE ja tienvarsien mainoksissa naiset syövät bikineissä vesimelonia samalla kun itse kävelee ohi käärien villakangastakkia tiukemmalle, sitä alkaa epäillä kaikenlaista. Kuten että onko olemassa kaksi rinnakkaista todellisuutta ja miten sinne toiseen pääsee? Voin tuoda omat vesimelonit.
Onneksi tänään, vihdoin: aurinko! Olen viikannut toiveikkaana villapaidat talvisäilöön ja sovitellut kotona kesävaatteita. (Tätäkin juttua kirjoitan kaftaanissa.)
Tänään olen tajunnut, että kaikki lempivaatteeni, kaikki ne jotka tuntuvat eniten minulta ja herättävät vahvimpia tunteita, ovat liehuvia ja vaaleita, kevyitä pellavakaapuja ja silkkihuituloita. Vaatekaappini kuuluu jonkun ihan toisen ihmisen elämään. Ostan vaatteita jollekulle, joka asuu Caprilla tai Positanossa.
Huomasin muuten Caprilla, että en ole ainoa jolla on tarve elää tätä fantasiaa. Oli vasta huhtikuu, joten kaikkialla muualla Italiassa ihmiset pukeutuivat takkeihin, pitkiin housuihin ja lenkkareihin. Mutta Caprilla – liehuvia kaftaaneja, sandaaleja, lierihattuja. Oi me harhaiset!
Joku Caprin monesta liehuvia asioita myyvästä kaupasta. Huhtikuu 2019.
Caprin kaupoissa oli kahdenlaisia vaatteita: sikakalliita luksuskaftaaneja ja halpoja, huonolaatuisia kaftaaneja. Yhtenä päivänä löysin kuitenkin kaupan, joka möi upean laadukkaan tuntuisia Italiassa tehtyjä pellava-asioita. Siihen hintaan, mitä sellaisen kuuluukin maksaa. Juuri sellaisia liehuvia, kevyitä, täydellisiä ihmiselle joka harhoissaan elää Välimerellä rustiikkisessa mutta ihan pikkuisen ylellisessä entisessä kalastajakylässä eikä Helsingissä. (Kaupan nimeä en tietenkään muista, mutta se tulee vastaan kun kävelee Villa San Micheleltä kohti Anacapria.)
Ostin tuon ensimmäisessä kuvassa näkyvän sinisen. Se on samanvärinen kuin taivas tänään.
Oi ihana toukokuu! Harhainen sydän pakahtuu.