Ajattelin ennen, että herkät ihmiset ovat ujoja ja hiljaisia.
Ajattelin myös, että herkkä iho on kuiva, ärtynyt, ihottumainen ja punottaa koko ajan.
Viime vuosina olen tajunnut, että vaikka olen reipas ja kovaääninen ekstrovertti, olen silti herkkä. Itse asiassa hyvin, hyvin herkkä. Kaikki, mitä näen, kuulen, tunnen, koen, haistan ja maistan, vaikuttaa minuun väkevästi.
Se tekee joskus elämästä kaupungissa ja ihmisten keskellä vähän kuluttavaa, mutta se on myös suurin voimavarani. Se, miksi olen hyvä niissä asioissa joissa olen, ja miksi myös nautin elämästä niin paljon.
Iho on rajapinta minun ja maailman välissä. Kaikki mitä tapahtuu sekä minussa että ympärilläni, näkyy ihossa. Vasta viime vuosina, kun olen alkanut ymmärtää itseäni enemmän, olen alkanut ymmärtää ihoani…. ja toisin päin.
Olen tajunnut, että myös ihoni on äärimmäisen herkkä. Sen herkkyys vain ei näy punoituksena tai ihottumana.
Minulle puhkesi tosi paha aikuisiän akne kolmenkympin kynnyksellä, melkein yhdessä yössä. Pahin vaihe on ohi enkä usko sen enää palaavan, mutta aina silloin tällöin naamani edelleen lehahtaa kukkimaan.
Selitystä aknelle on etsitty milloin ruokavaliosta, stressistä ja hormonaalisista muutoksista, mutta en enää etsi enkä kaipaa selitystä. Tiedän nimittäin, että akne on tullut elämääni tasan yhdestä syystä: opettamaan minulle rakkautta, lempeyttä ja kärsivällisyyttä itseäni kohtaan.
Viimeiset vuodet olen ollut ihoni kanssa seuraavanlaisessa kierteessä: saan aknen rauhoittumaan, tilanne näyttää hyvältä. Kun näpyt eivät vaivaa, alan löytää ihostani muuta korjattavaa. Hyökkään joko aknenjälkeisen hyperpigmentaation, mustapäiden tai otsajuonteiden kimppuun. Alan käyttää naamioita ja seerumeita, tehohoitoja, kuorintoja. Kunnes kohta akne puhkeaa uudelleen, eikä jokin otsajuonne harmita enää yhtään.
Olen tajunnut, että se mitä ihoni yrittää minulle sanoa, on: Älä yritä koko ajan niin hulluna. Lakkaa etsimästä aina vain tehokkaampia aineita, aina vain parempaa ihoa.
Ja tässä yhtenä päivänä tajusin, että tätähän minä olen tehnyt koko elämäni. En pelkästään ihonhoidossa, vaan kaikessa. Ajattelen aina, että jos jokin on vahvempaa, stydimpää, tehokkaampaa, se on automaattisesti parempi vaihtoehto.
Ajattelen helposti, että jos jokin ei vaadi kauheasti voimavaroja, rohkeutta, aikaa ja työtä, se ei voi johtaa mihinkään kovin tärkeään. Oli sitten kyse työasioista, liikunnasta tai omista henkisistä prosesseista. Ajattelen, että asiat voivat toimia vain, jos ne ovat TOSI TUJUJA.
Lähden kaikkeen aina täysillä. Vaikka olen äärettömän herkkä ihminen, annan harvoin herkkyydelle sen vaatimaa tilaa. Sen sijaan toimin usein katujyrän mentaliteetilla. Vaikka jyrän sijaan olisi ennemminkin syytä ajatella vaikka terälehti kerrallaan, omassa tahdissaan avautuvaa ruusunnuppua…
Monet ylistetyt raaka-aineet, jotka tekevät muiden ihosta hehkuvan ja sileän, vaikka nyt retinolit, trendikkäät AHA-hapot tai syväpuhdistavat naamiot, eivät yksinkertaisesti sovi minulle. Ne ovat liian aktivoivia, liian tehokkaita. Minun ihoni tarvitsee rauhaa, rutiineja, säännöllistä mutta lempeää hoitoa, jossa sille ei koko ajan tarjota uusia yllätyksiä.
Ihoni on opettanut minulle, että tehokkain vaihtoehto ei aina olekaan tehokkain. Varsinkaan pitkällä tähtäimellä.
(Laotse opettaa: “Water is fluid, soft, and yielding. But water will wear away rock, which is rigid and cannot yield. As a rule, whatever is fluid, soft, and yielding will overcome whatever is rigid and hard. This is another paradox: what is soft is strong.”)
Että on parempi antaa ruusun avautua terälehti kerrallaan kuin räjäyttää se auki lehtipuhaltimella.
Että etsiessään nopeita ihmeratkaisuja tai tavoitellessaan täydellisyyttä päätyy aina ojasta allikkoon.
Ja että herkkyys on voimavara, kun sen edessä nöyrtyy. Vähän kuin sen ruusun, jota kumartuu suojaamaan pahimmilla rankkasateilla.
