
Lokakuun alussa asiat olivat toisin. Naapuritaloyhtiön villiviini oli vihreä. Vihreä oli se takkikin, ihan ohut, jonka vetäisin päälle joka aamu.
Lokakuu on tuntunut välitilalta, siirtymältä. Olen odottanut uutisia. Odottanut viestejä. Odottanut tietoja ja päätöksiä. O d o t t a n u t.
Odotellessani olen alkanut juosta. Tai no, ennemminkin ehkä hölkkäillä. En ole vuosiin voinut harrastaa mitään sykettä nostavaa liikuntaa, koska menin burnoutin yhteydessä pahasti ylikuntoon. Mutta yhtenä päivänä kroppani vain sanoi, että kuule, kaivahan ne lenkkarit esiin, nyt katsotaan mitä tapahtuu.
Hölkkä kesti kahdeksan minuuttia, ja kehollani kesti viisi päivää palautua siitä.
Odotin. (Minusta on tullut jo aika hyvä odottamaan.)
Ja sitten yhtenä aamuna kroppa sanoi: uudestaan!
Miten ihmeellisen ihanalta voikaan tuntua liike.
Muistin, että niin tärkeää kuin onkin muistaa hengittää ja levätä, joskus levoton ja turhautunut mieli kaipaa kaikkein kiperimmin liikettä. Ravistelua!
Nyt olen jolkotellut pari kertaa viikossa merenrantaan. Muistan taas, miten tärkeää on silloin tällöin tuijottaa merta. Kertoa sille juttuja ja antaa sen kertoa takaisin.
Muistin kuinka yhtenä keväänä kävelin merenrantaan harva se päivä. Kuinka meren tuijottaminen paransi monta haavaa. Ihmettelin, miten olinkin saattanut noin vain hylätä vanhan luotettavan ystävän. Onneksi se ei hylännyt minua, toivotti vain tervetuloa takaisin kyselemättä missä olin ollut. Yhtä viisaana kuin aina ennenkin.
(Tärkeä huomio: edes meri, suuressa ikuisessa viisaudessaan, ei ole aina tyyni. Sekin tarvitsee mylläystä, liikettä, ravistelua!)
Vanha ystävä. Lokakuussa 2019.
Lokakuussa olen kuunnellut melkein tauotta Joni Mitchellin Blue-levyä. Hassua, miten jokin levy, joka on ollut olemassa aina, voikin yhtäkkiä aueta ihan uudella tavalla.
Mietin, mitenköhän paljon maailmassa on tuollaisia portteja, jotka ovat aina siinä ja joista yhtenä päivänä vain päättää kävellä läpi. Ja yhtäkkiä on jossain todellisuuden eri ulottuvuudessa, jossa kaikki näyttää samalta mutta tuntuu pikkuisen erilaiselta, koska on antanut jonkin tuntua ja koskettaa. Tai sitten on vain kerrankin oikeasti kuunnellut.
Villiviini muuttui kirjavaksi ja minä aloin pukea takin alle villapaidan.
Ystäväni kyseli kuulumisia ja vastasin, että ihan ihme spennausta, ei JOTENKIN PYSTY YHTÄÄN RELAAMAAN! Hän lähetti minulle jonkun tyypin kirjoittaman uutiskirjeen, jossa sanottiin, että “lokakuun astrologiset kuviot synnyttävät suurta levottomuutta ja draamaa ihmisten mielissä”. No äläpä.
Naapurin uusi koiranpentu haukkuu päivät läpeensä kimakalla äänellä. Sekin on levoton. Sekin odottaa.
Yhtenä yönä myrskysi ja seuraavana aamuna minua tervehti ikkunasta kaljuuntunut villiviini. Sen aika tältä vuodelta oli sitten siinä. Tähän aikaan vuodesta kaikki voi muuttua niin nopeasti.
Ja sitten kuitenkin tuntuu, että kaikki muuttuu liian hitaasti, tus kal li sen hi taaaaaaaas ti.
(Olen vauhtisokea, aina ollut.)
Eilen illalla ovikelloni soi tiuhaan ja joka kerta oven avatessani sen takana oli ystävä villakangastakissa ja paksussa kaulahuivissa. No niin, no niin, ajattelin. Tänä aamuna myönnyin ja hain talvitakit varastosta.
Otin lampaantaljat vaatekaapin ylähyllyltä, levittelin niitä sohville ja lattioille. Sytytin kynttilät. Siirsin kelloja.
Äsken kaupungilla en voinut vastustaa kiusausta piipahtaa hiplailemassa joulukoristeita. Kotona löysin nenästäni glitteriä.
Siirtymä syksystä talveen alkaa olla lopuillaan, mutta elämä itsehän on aina jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Siksi yritän muistaa, että vaikka odotan, voin samaan aikaan olla tässä. Rauhassa sen kanssa, mitä on ja mitä on ehkä tulossa.
Yritän uudestaan ja uudestaan päästää irti siitä ajatuksesta, että kaikki on saatava valmiiksi ja siistiin pakettiin ennen kuin elämä voi alkaa. Se naapurin koira ei ehkä ymmärrä, että se voisi odottaessaan tehdä jotain muuta kuin istua ovella ja haukkua, mutta minun pitäisi sentään tietää paremmin.
Elämä voi alkaa. Elämä on alkanut. Elämä kuluu. Huomenna keskiyöllä lokakuu vaihtuu marraskuuksi.
Vauhtisokea minussa, se joka hakeutuu uudestaan ja uudestaan myrskyihin ja tyrskyihin ja kaiken maailman pyöritykseen, sanoo: taas yksi kuukausi mennyt, ja mikään ei ole edennyt!
Se puoli minussa jolla on laajempi perspektiivi, sanoo: hölmö, etkö muista mitään? Kuukauden alussa villiviini oli vielä vihreä. Ja sinulla se takki, joka päällä nyt et voisi edes kuvitella lähteväsi ovesta ulos. Kaikki se elämä tässä välissä!
On tapahtunut paljon.
Kaikki etenee juuri oikeassa tahdissa. Yritän pysyä siinä tahdissa. Yritän pysyä tässä, en aina askeleen edellä. Ja tehdä odotellessa jotain muuta kuin vahtia ovea.