Lähdin toissailtana mökiltä takaisin kaupunkiin. Äiti lähti heittämään minua autolla juna-asemalle. Ehkä viisi minuuttia mutkittelevaa metsätietä ajettuamme tajusin, että olin unohtanut puhelimen mökille. (Siellä se nökötti puutarhan pöydällä, koska olin juuri ennen lähtöäni alkanut googlata minkä kokoiseksi ja muotoiseksi kameliajasmike kasvaa ja mihin se siis kannattaisi istuttaa.)
Tuttu show: Kiihdyin samantien nollasta sataan. Aloin sättiä itseäni kovalla määräilevällä äänellä (inhoan sitä ääntä enkä käytä sitä kenellekään muulle kuin itselleni puhuessa).
Että voikin olla näin tyhmä, että nyt pitikin, voi hiton hitto. Tämä mylly käynnistyy varsinkin aina jos tuntuu että olen mokailuni takia muille vaivoiksi – tässä tapauksessa nyt äidille, joka joutui kääntämään auton.
Tilanteen faktat:
Puhelin jäi mökille.
Piti kääntyä takaisin.
Ajaa viiden minuutin matka kahteen kertaan.
Mitään kovin kamalaa maailmankaikkeuden mittakaavassa ei siis tapahtunut. Oikeastaan mitään kovin kamalaa missään mittakaavassa ei tapahtunut.
Jos joku muu olisi unohtanut puhelimensa, olisin sanonut no hei ei se mitään, käännytään hakemaan, olipa hyvä että huomasit! Enkä vain sanonut, vaan myös ajatellut.
Voi elämä! Miksi en ikinä ole itse omalla puolellani?
((No juu, olen lukenut sen verran psykologiaa että oikeastaan tiedän kyllä miksi – varmaan siksi että lapsena kukaan muukaan ei ollut ja elin vuosia ihmisen kanssa, jonka mielestä todellakin oli anteeksiantamaton virhe jos unohdin puhelimen kotiin tai jätin vaatekaapin oven auki tai leikkasin kurkkua juustohöylällä.
Sanon tämän siksi, että moni meistä on kamalan ankara itselleen siitä, että on ankara itselleen. Miksi en vaan osaa olla armollisempi itselleni, sanomme just sillä kamalalla armottomalla äänellä. No siksi, että jos koko hitsin maailmankuva on rakentunut sille ajatukselle että mokata ei saa, niin ei siitä niin vain pääse eroon. Mutta uskon, että ajan myötä pääsee, kun vain sinnikkäästi valitsee puhua itselleen toisin.))
Ihan niin kuin maailma ei tarjoaisi muutenkin jo tarpeeksi vastoinkäymisiä, haasteita ja kritiikkiä ilman että itsekin lähtee vielä siihen paskaan mukaan.
Huomaan kyllä heti, milloin olen toiminut typerästi, mikä minussa on vääränlaista tai ei-toivottavaa, mitä kaikkea minun “pitäisi” tehdä mutta en tee, mitä kaikkea en “saisi” tehdä mutta teen. Jos tuollaisia asioita ei ole näköpiirissä, keksin kymmenen vaikka tyhjästä.
Aivan perseestä!
Miten paljon H E L P O M P A A elämä olisi jos olisin omalla puolellani enkä vastaan?
Muistatteko sen parin vuoden takaisen, kieltämättä vähän ärsyttävän radiohitin:
ooh I think that I found myself a cheerleader
she is always right there when I need her
Se on se mitä haluaisin olla itselleni. Enkä se nillittävä punakynäinen kriitikko. Punakyniä maailmassa riittää.
(Männä vuosina minulta kysyttiin usein miten kestän ilkeitä kommentteja. Voi kuulkaa! Ne olivat amatöörien puuhastelua siihen verrattuna, miten itse puhuin itselleni.)
Puhelinepisodin taas paljastettua minulle asioiden tolan päätin alkaa omaksi liittolaisekseni. Yritän huomata enemmän hyvää sen sijaan että koko ajan etsin itsestäni vikoja.
Pidän jatkuvasti mielessäni kirjaa epäonnistumisistani, joten päätin että nyt alan pitää mielessäni kirjaa onnistumisistani. Ehkä jonain päivänä jälkimmäinen kirja on edellistä paksumpi. Siitä tulee bestseller, josta otetaan koko ajan uusia painoksia, kun taas epäonnistumisten kirja jää toivottavasti arkistojen aarteeksi, sellaiseksi jonka voi avata silloin tällöin.
Tänään aamulla katsoin peilistä näppyjen valtaamaa naamaani. Yleensä huomaan vain näpyt, tänään onnittelin itseäni siitä etten koskaan ronki tai puristele niitä. Mitä luonteen lujuutta!
Sain käsikirjoitukseni valmiiksi! Aplodien paikka! Ja: muistin pysähtyä juhlistamaan sitä, että sain käsikirjoitukseni valmiiksi enkä vain rynnännyt seuraavaan asiaan. Toiset aplodit!
Tein kiireputkesta huolimatta oikeaa ruokaa enkä tilannut pizzaa.
Menin ajoissa nukkumaan, vaikka olisin välttämättä halunnut katsoa When The Camellia Bloomsin viimeiset jaksot tietääkseni kuka oli murhaaja ja päätyvätkö Dongbaek ja Yongsik lopulta yhteen.
Unohdin ottaa vitamiinit tänään ja eilen, mutta toisaalta viime viikolla otin ne joka päivä.
Maltoin perua treenit, koska olin nukkunut huonosti.
Sain ekaa kertaa siirrettyä säästötilille satasen sen jälkeen kun koronaplääplää alkoi.
Ja tässä oli vasta viimeisen 24 tunnin onnistumiset!
Stay winning ! ! !
