Kesäkuu on ollut sanalla sanoen intensiivinen, ja tuntui että ainoa asia mitä kaipaan juhannukselta on se ettei tarvitse sumplia yhtään kyytiä, pakata yhtään laukkua tai katsoa ainuttakaan juna-aikataulua.
Päätin, että juhlia ehtii myöhemminkin, ja että mökki pysyy pystyssä yhden juhannuksen ilman minuakin. Jäin siis kaupunkiin.
Aamulla kävelin keskustaan. Pukeuduin Caprilta ostamaani mekkoon ja iloitsin siitä, että Helsingissä tarkenee Italia-vaatteissa. Kadunkulmassa hengaili joukko teinityttöjä, kaikki päästä varpaisiin vaaleassa pellavassa Marimekon kassit olalla. Tulin hyvälle tuulelle. Ajattelin, että he näyttivät nuorilta ja kauniilta. Raikkailta.
Ostin kaupasta lohta ja tilliä ja tietenkin uusia perunoita. Aion keittää ne huomenna ystävälleni, joka viettää myös stressitöntä kaupunkijuhannusta.
Pakkasin kirjan, pyyhkeen ja sipsipussin ja kävelin rantaan. Tuntui, kuin olisin tullut Rivieralle. Ihmisiä ottamassa aurinkoa, lapsia räpiköimässä uimapatjoilla, kylmälaukkuja hiekassa.
Uin pitkään ja ihailin kuinka vastalakatut oranssit kynnet halkoivat veden pintaa. Aurinko lämmitti kasvoja ja tunsin itseni pitkästä aikaa nuoreksi ja kauniiksi. Raikkaaksi.
Mietin sitä kuinka vasta kaksi viikkoa sitten kävimme kaverini kanssa täällä samalla rannalla meressä uimassa. Tsemppasin itseäni mennäkseni veteen, otin kaksi vetoa ja käännyin kiljuen takaisin uimatikkaille. Sen jälkeen vedimme päällemme villapaidat. Nyt lilluin vedessä ainakin parisenkymmentä minuuttia ja annoin sen jälkeen auringon kuivata ihon ja uikkarit.
Ajattelin: miten lyhyessä ajassa kaikki voi muuttua paremmaksi.
(Eeva Kilven kuuluisin sanoin: Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää.)
Olin ihan kamalan onnellinen.
Elämä näyttää parhaalta aurinkohatun lierin läpi katsottuna, aaltojen äänen säestäessä taustalla.
Löysin pään alle tueksi juuri sopivan kiven, makasin auringossa (SPF 50 PA++++, tietty), luin monta tuntia kirjaa ja söin sipsejä. Tämä on yksi lempitavoistani lomailla, ja pääsen kovin harvoin toteuttamaan sitä Suomessa.
Luin loppuun Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta, jonka mainitsin vähän aikaa sitten aloittaneeni. Yleensä minulle käy ns. “viihdekirjojen” kanssa niin, että olen alussa innoissani, mutta loppua kohden mielenkiintoni lopahtaa koska en jaksa välittää siitä mitä hahmoille tapahtuu. Ei tämän kanssa! Se piti otteessaan ja muuttui edetessään vain herkullisemmaksi. Riley on oikeasti tehnyt taustatyötä ja kirjan maailma oli runsas ja täynnä värejä. Kerrassaan ihana kirja, suosittelen erittäin lämpimästi lomalukemiseksi!
Nyt istun sisäpihalla naputtelemassa tätä tekstiä. Naapurusto on hiljainen, vain näppiksen napina, jokunen lintu ja minä. On lämmin. On ihanaa,
on hyvä viettää juhannusta juuri näin,
ja pitkästä aikaa tuntuu, että
on hyvä olla juuri minä.
