Tässä taannoin ajattelin:
Olispa kivaa vuokrata asuntoauto ja lähteä pohjoiseen. Päivät patikoida metsässä ja uida, iltaisin pystyttää grilli auton viereen ja ehkä kaataa vähän punkkua retkimukeihin.
Piti ihan pysähtyä. Hetkonen! Tuohan kuulosti epäilyttävästi…
…unelmalta.
En ole unelmoinut mistään koko keväänä (paitsi lähikaupan kahvista – tuntui ihanan syntiseltä ostaa kahvi mukaan eikä keittää sitä kotona). En tiedä onko kyse ollut siitä etten ole antanut itselleni lupaa unelmointiin vai enkö ole vain pystynyt siihen. Selviytymisstrategiani on ollut vain yrittää pysyä tässä hetkessä ja todellisuudessa.
Kun aivot ovat survival modessa, ei oikein jää kapasiteettia unelmoida. Ajatus asuntoautosta oli ensimmäinen unelma, jonka olen pitkään aikaan itselleni sallinut. Se tuntui ihanalta.
Viime päivinä unelmia on alkanut pulpahdella päähän lisää. Annan niille tilaa, maistelen niitä vähän varovaisesti mutta herkutellen kuin jotain uutta ja eksoottista ruokaa. Ne tuntuvat innostavilta ja kutkuttavilta, mutta samalla ihanan tutuilta. Kuin alkaisi hiljalleen olla taas oma itsensä.
Tänään aamulla teki mieli heittäytyä unelmointiin hetkeksi oikein täysillä. Kaivelin kaapistani iskemättömän muistikirjan, jossa on vaaleanpunainen kansi. Päätin, että siihen kirjoitan vain kaikesta ihanasta. (Kirjoitan edelleen tosi paljon käsin muistiinpanoja, päiväkirjaa ja kaikenlaista muutakin, ja minulla on erilaisia muistikirjoja eri tarkoituksia varten.)
Innostuin leikkelemään lehdistä kuvia asioista, joista unelmoin. Liimasin yhden kirjan kanteen ja loput ensimmäisille sivuille. Niinpä näen ne joka kerta kun alan kirjoittaa muistikirjaan jotain.
En ole raaskinut ostaa pioneja tänä keväänä, mutta eilen näin niin hyvän tarjouksen, että siitä kieltäytyminen olisi ollut kohtuutonta ankaruutta itseäni kohtaan. Hain kimpun olkkarista ja laitoin sen paraatipaikalle kirjoituspöydän eteen inspiroimaan kirjani askartelua.
Oli nimittäin unelmani mikä tahansa, lopulta kaikki palaa aina jollain tavalla pioneihin.
