Lokakuuni teema on self care. Siksi istuin vähän aikaa sitten kylpyammeessa katsomassa kökköä vakoojaelokuvaa.
(Uskomatonta kyllä, tämä ei ole syy sille miksi läppärini on tällä hetkellä huollossa vesivahingon takia. Vuosikausia olen tuijottanut läppäriltä elokuvia kylpyammeessa ja lopulta surkea arkinen vesilasi koituu sen kohtaloksi!)
Self care on muotisana, joka voi tarkoittaa oikeastaan mitä vain. Itselleni siinä on ennen kaikkea kyse yhdestä kysymyksestä:
Mitä minä tarvitsen juuri nyt?
En muista, kuka alunperin kysyi minulta tuon kysymyksen, mutta se mullisti maailmani.
En ollut oikein koskaan ajatellut, mitä minä tarvitsen. Mitä väliä? Onko ylipäätään ok, että on tarpeita? Eikö silloin ole needy ja rasittava?
Kysymyksen voi ajatella monella eri tavalla:
Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Siis minä. Eivät muut ihmiset tai jokin ihanneversio minusta, joka on aina ihanfinekiittikysymästä.
Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Se mitä oikeasti tarvitsen on harvoin sama asia kuin se, mitä ajattelen, että minun pitäisi nyt tehdä. Ja joskus se mitä tarvitsen on täysi vastakohta sille mitä haluan. (Tosin jokaisen mielihalun ja mieliteon takaakin löytyy aina tarve, kun vähän kaivelee. Eikö olekin ällistyttävää tämä homma?)
Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Mitä sellaista voisin suoda itselleni, joka tekisi elämästä JUST NYT hiukan helpompaa tai miellyttävämpää? N y t, ei viikonloppuna tai vuoden päästä tai sitten kun Tämä Homma On Eka Saatu Valmiiksi tai sitten kun olen saavuttanut elämässäni asiat x, y ja z ja maapallolla vallitsee rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Useimpina päivinä tarvitsen pienen happihyppelyn kesken päivän.
Se että pysähtyy kysymään itseltään tuon kysymyksen, on valtava asia. Se, että uskaltaa vastata siihen rehellisesti, on jo melkein taikuutta. Joskus omia tarpeitaan on nimittäin hirveän vaikea myöntää edes itselleen.
Mitä minä tarvitsen juuri nyt?
Vastaukset kysymykseen ovat kiehtovia. Joskus niissä on kyse valtavan suurista asioista. Tarvitsen apua. Tarvitsen tunteen siitä, että joku tajuaa. Tarvitsen varmuuden siitä, että en ole yksin maailmassa.
Ja joskus tosi pieniä. Tarvitsen sitä, että nousen nyt minuutiksi tästä tuolilta ja ravistelen hartioita. Yhtenä päivänä jokin ääni syvällä sisimmässäni sanoi, että tarvitsen Lidlin paistopisteen kaurasydänsämpylän. Kävin ostamassa sellaisen enempiä kyselemättä.
Homman salaisuus on se, että olipa tarve pieni tai suuri, sen ottaa tosissaan.
Aina ei voi saada juuri sitä, mitä oikeasti tarvitsisi, mutta aina voi antaa itselleen edes jotain sinne päin. Yhtenä päivänä ajattelin, että haluan halata Scottie Pippeniä. Jos ei voi saada halausta Scottie Pippeniltä, niin ehkä voi halata ystävää. Jos ei voi halata ystävää, voi halata koiraa. Jos ei voi halata koiraa, voi halata itseään. Paitsi jos ei ole käsivarsia, mutta optimistina uskon että sekin on jotenkin järjestettävissä.
(Kontekstiksi tälle oudolle mieliteolle: Katsoin viime kuussa The Last Dance -dokkarisarjan – iso suositus – ja huomasin että sykkeeni laski aina, kun Scottie Pippen ilmestyi ruutuun puhumaan sillä syvällä, rauhallisella äänellään. Olen maininnut tästä parille ystävälleni ja heillä oli ihan sama kokemus. Toissa viikolla käyttämääni meditaatiosovellukseen ilmestyi iltasatu, jossa Scottie Pippen lukee ääneen koripallon historiaa. Luulen, että Scottie Pippenin hermostoa rauhoittava vaikutus on siis globaali ilmiö myös oman ystäväpiirini ulkopuolella. Scottie Pippen, kaikkien stressaantuneiden kaupunkilaisten sankari, Jumala sinua siunatkoon!)
Tarvitsen aina: puita ja kauneutta.
Vaikka tiedän tämän kysymyksen mullistavuuden, saattaa mennä viikkoja kun en muista kysyä sitä itseltäni. Joskus meni vuosia, joten sikäli edistystä on ilmassa.
Lokakuun alussa hahmottelin suunnitelmia alkavalle kuukaudelle, ja koska luvassa on kovasti tekemistä ja kaikkea jännää mutta potentiaalisesti kuluttavaa, tiesin tarvitsevani paljon self carea sen kaiken vastapainoksi.
Päätin, että kysyn itseltäni lokakuussa joka päivä tuon kysymyksen. Mieluiten monta kertaa päivässä. Mieluiten aina, kun vain suinkin muistan.
Ehkä siksi olen tässä kuussa voinut paremmin kuin pitkään aikaan.
Olen käynyt joogassa ja kävelyllä, soitellut ystäville, halaillut pidempään niitä joita korona-aikana voi halata, juonut enemmän vettä ja muistanut hengittää rintakehän sijaan vatsaan.
Olen käynyt vessassa kesken joogatunnin (ennenkuulumatonta!). Jo kahdesti kuntosalilla olen kysynyt voiko avoimen ikkunan sulkea (normaalisti olisin vain purrut hammasta ja palellut).
Perustarve: säännöllinen laatuaika sohvan ja kirjan kanssa.
Olen myös, kuten todettua, katsonut vakoojaelokuvia kylpyammeessa (tämä oli jostain syvältä kumpuava vastaus yhtenä iltana, kun kysyin mitä todella tarvitsen juuri nyt). Olen liittynyt jäseneksi nyrkkeilysalille. Ja syönyt suklaata, laulanut täysiä Whitney Houstonin vanhojen biisien mukana, juonut punaviiniä ja nipistänyt parina iltana nukkumaanmenoajoista, koska on ollut hyvä juttu kesken.
P.S. Ekstravinkki! Kysymyksen voi esittää myös toiselle. Mitä sinä tarvitset juuri nyt? on aika game changer kun joku jurnuttaa, kiukuttelee, riehuu tai on epätoivoinen. Ja joskus silloinkin, kun toinen on ihan rauhallinen ja hyvällä tuulella. Koska kaikki tykkäävät siitä, että joku joskus huomioi.
Pliis – ole se tyyppi myös itsellesi.