Kaupallinen yhteistyö: Werner Söderström
Erään ikkunan takana vietettiin viikonloppua näin. Voitte kaivella minut esiin sohvanraosta kevään tullen, jos käy niin että uppoan sinne koko loppuvuodeksi.
Niin kauan kuin muistan, pimeinä iltoina ikkunoista kajastava valo on ruokkinut mielikuvitustani. Mietin jo lapsena talojen ohi kulkiessani, keitä ovat ne ihmiset noiden ikkunoiden takana, millaista elämää siellä mahdetaan elää?
Yläasteikäisenä, kun aloin ajaa bussilla itsekseni Helsingin keskustaan, menin usein ihan vain istuskelemaan Lasipalatsin kahvilan ikkunapöytään. Jaksoin olla siellä tuntikausia, ryystämässä jäähtynyttä lattea, tuijottamassa ohi käveleviä ihmisiä. Taas mietin: keitä nuo ihmiset ovat, ja millaista heidän elämänsä on?
Ja edelleen aikuisena minua kiehtoo kaikkein eniten maailmassa se, mikä meitä kaikkia yhdistää ihmisinä. Ilo, unelmat, suru, kipu, kaipaus, rakkaus. The human experience.
Mikään ei liikuta tai palkitse yhtä paljon kuin ne hetket, kun tuon kokemuksen saa jakaa toisen ihmisen kanssa, olipa hän tuttu tai tuntematon. Vaikka vain ohikiitävän hetken verran.
Asun kaupungissa, joten kohtaan päiväni aikana kymmeniä ellen satoja ihmisiä. Tuntuu hassulta, etten tiedä heistä mitään. Ja kuitenkin tiedän: tiedän että jokaisella on unelmia ja pelkoja. Jokainen kaipaa jotain. Jokaisen elämässä on tragedia tai pari.
Joskus huomaan miettiväni sitä, kun katson toimistossa läppäriään naputtavaa konsulttia tai lähikauppani oven edessä räkiviä teinejä. Mikähän noiden suurin unelma on? Mikähän hänen pahin pelkonsa on? Silloin tunnen hellyyttä. Heitä, ja sitä kautta salakavalasti itseänikin kohtaan. Kaikkia meitä, jotka jaamme tämän ihmisenä olemisen kokemuksen. Sehän ei nimittäin ole lainkaan helppoa, ja täällä me vain painelemme eteenpäin ja yritämme parhaamme.
Huomaan myös, että mitä useammin muistan ajatella näin, sitä vähemmän ihmiset – jopa huonosti käyttäytyvät ihmiset – minua ärsyttävät. Viimeksi tänään pyörittelin silmiäni kahvilassa toiselle asiakkaalle, joka lompsi ovesta sisään ja karjaisi FLAT WHITE! Ei tervehdystä, ei kiitosta.
Sitten muistutin itseäni, että en tiedä tuon ihmisen elämästä mitään. Ehkä hän on juuri saanut kuulla kauheita uutisia ja kävellyt sisään ensimmäisestä ovesta, joka sattui kohdalle harhauttaakseen itseään maitokahvilla, koska ei tiedä mitä muutakaan tehdä. Ehkä hänellä on äärimmäisen harvinainen aivosairaus, joka fyysisesti estää hänen suutaan muodostamasta sanaa kiitos. Eihän sitä koskaan tiedä. Be kind, for everyone you meet is fighting a hard battle, Ian Mclarenin sanoin.
Kirjailijoista en tiedä toista joka tavoittaisi tämän asian yhtä hienosti kuin Elizabeth Strout. Strout osaa sanoittaa ihmisenä olemista jotenkin niin uskomattoman terävällä ja kirkkaalla tavalla.
Stroutin kirjoissa kulkee aina jollain tavalla ajatus siitä, että emme voi koskaan tietää, mitä jonkun toisen elämässä on meneillään. Mitä kaikkea oikeastaan kätkeytyy siihen, jota kutsumme nimellä ihan tavallinen elämä.
Stroutin kirjoissa on aina läsnä jonkinlainen kaipaus ja melankolia, ja kuitenkin myös toivo ja pienten arkisten hetkien kauneus. Pidän Stroutin kirjoista kovasti, mutta tämä Pikkukaupungin tyttö oli nyt kyllä suosikkini kaikista lukemistani. Kyseessä on itse asiassa Stroutin esikoisromaani, mutta se on julkaistu tänä syksynä Keltaisessa kirjastossa.
Kuten kaikki Stroutin kirjat, myös Pikkukaupungin tyttö sijoittuu uusienglantilaiseen pikkukaupunkiin, tulkintani mukaan ehkä 60- tai 70-luvulle. Se kertoo yksinhuoltajaäiti Isabellesta ja tämän teini-ikäisestä tyttärestä Amysta, yhdestä vuodesta jolloin pikkukaupunkia vavisuttaa sekä nuoren tytön katoaminen että Amyn suhde matematiikanopettajaansa.
Skandaaleista huolimatta kaiken keskiössä ovat kuitenkin ihmisten väliset suhteet, niin äidin ja tyttären välinen suhde kuin Isabellen kaipuu luoda suhteita muihinkin ihmisiin kuin tyttäreensä.
Stroutille tyypillisesti kirja kertoo päähenkilöiden lisäksi myös muista kaupungin asukkaista, ja tässäkin kirjassa on monta loistavaa sivuhahmoa. Itse rakastuin Paksu-Beviin ja kiroilevaan Stacyyn. (Ja lopulta myös Dottieen, joka saattoi tulla tai olla tulematta ufojen kaappaamaksi.)
Kirjoitin omassa kirjassani siitä kuinka mikään ei ole mielestäni arvokkaampaa tai merkityksellisempää kuin se että olemme olemassa toisillemme, näyttäydymme toisillemme ihminen ihmiselle. Minusta Pikkukaupungin tytössä oli kyse juuri siitä. Strout sanoittaa asian niin, niin hienosti, kaikessa arkisen pienessä suuruudessaan.
Kuinka suurista asioista lopulta onkaan kyse ihan tavallisissa hetkissä.
***
Muita Elizabeth Stroutilta suomennettuja teoksia (joita kaikkia suosittelen):
Kaikki on mahdollista (jatko-osa Lucy Bartonille)