Ajatuksia

Ei kummempaa kerrottavaa

30.11.2020

Itkeekö vai nauraako kuvan nainen? Sitä ei nykyään tiedä enää aina nainen itsekään, trololoo

Itkeekö vai nauraako kuvan nainen? Sitä ei nykyään tiedä enää aina nainen itsekään, trololoo

Viime aikoina olen kehitellyt kynnyksen kirjoittamiseen. Kun elämässä ei tapahdu mitään kiinnostavaa eikä kauheasti edes vähemmän kiinnostavaa, niin mistä sitä sitten kirjoittaisi?

Sitten muistin, että ei kenenkään muunkaan elämässä taida juuri nyt tapahtua mitään. Ehkä se on nyt se, mikä meitä yhdistää. Ja ehkä siksi täytyy kirjoittaa juuri siitä.

Siitä kun mitään ei tapahdu.

Tiedättekö mikä oli tänään päiväni kohokohta? Kun läpäisin vihdoin Candy Crushin tason 436. Olin siinä jumissa monta päivää. Juhlin jäämällä jumiin tasoon 437.

Sinulla ei ole enää enempää elämiä, sanoi peli. Aivan. Minulla oli viikko sitten synttärit ja itkin kaksi päivää juuri sitä.

Tunsin itseni niin vanhaksi ja epäonnistuneeksi. Järjellä tiedän että en ole kumpaakaan, mutta ihmismieli, mikä kaunis peto.

Ajattelin synttäripäiväni aamuna, että ainoa mitä toivon on se, että en saisi hermoromahdusta. No sain sitten, mutta se olikin lopulta paras mahdollinen synttärilahja. Tajusin että olen keväästä asti sinnitellyt, kuten varmaan suurin osa meistä. Teki hyvää avata padot ja antaa suolaveden huuhdella. (“Not to drown us, but to cleanse us.”)

Makasin peiton alla ja kuuntelin Sasha Sloania. Ihanaa kun jostakusta on joskus tuntunut ihan yhtä hirveeltä, ajattelin ja mietin millainen helpotus ja lahja on että maailmassa on taidetta, musiikkia, kirjoja. Sitä että jossain joku vieras ihminen sanoittaa ja kuvaa omia tuntemuksia. (Sitten erehdyin katsomaan netistä minkä ikäinen Sasha Sloan on ja mielikuvani meistä kohtalotovereina sai katkeran lopun. Huoh.)

Tulvan jälkeen olo on ollut yllättävän jees. Ripustin jouluvalot. Askartelin kranssin. Söin raakaa piparitaikinaa. Päätin vaatia itseltäni kaikessa vähemmän. Aivan kaikessa.

Kirjan julkaisun myötä minulla on ollut ilo tutustua tosi monipuolisesti erilaisiin ihmisiin kirjoittamisen, hyvinvoinnin, psykologian ja terveyden alalta. Juuri viime viikolla sain yhteydenoton eräältä keho-mieli-yhteyteen erikoistuneelta lääkäriltä. Juttelimme aika pitkään ja hän mainitsi, että nyt, tähän aikaan vuodesta, on kaikista vaikein aika aivojen ja elimistön näkökulmasta. Että ei pidä yhtään soimata itseään jos kulkee sumussa, vanhat huonot ajatukset tekevät paluun tai unohtelee asioita. Hän kertoi mistä se johtuu, joku jännä aivokemiajuttu se oli… mutta unohdin tietysti jo.

Meillä on parin hyvän ystäväni kanssa whatsapp-ketju, jossa jaamme sellaisia onnistumisia kuin:

Hei oon tehnyt ruokaa nyt kahtena perättäisenä päivänä!!!!
Aplodit kiitos: söin tänään aamupalan JA lounaan enkä pelkkää karkkia
Hei mä kävin tänään kävelyllä
Siivosin keittiön, ihan voittajafiilis

Naurattaa. Olemme kaikki näennäisen yhteiskuntakelpoisia aikuisia, yliopistot käyty, yrityksiä perustettu ja johdettu, kirjoja kirjoitettu, asuntoja ostettu, ympäri maailmaa reissattu. Mutta itsetehty tonnikalapasta maanantaina? Tuntuu saavutukselta. Tällä hetkellä tuntuu.

Väsymys on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, etten enää voi kuin nauraa. Tankkaan rautaa ja rukoilen voimaa Jumalalta, joulupukilta, Beyoncélta. Keltä tahansa jolla voisi olla jotain toimivaltaa siihen miten ravintoaineet imeytyvät elimistööni. (Voi olla, että uskoni Beyoncéen on hieman ylimitoitettua, mutta en toisaalta yllättyisi…)

Äsken yritin käydä ostamassa kirkasvalolampun, mutta ne oli kaikki jo myyty. Muitakin vissiin väsyttää. Tulin sitten elektroniikkakaupan naapuriin kahvilaan. Aloin kirjoittaa tätä, koska muistin: silloin kun ei keksi mitään mistä kirjoittaa, kannattaa vain kirjoittaa siitä mikä on totta.

Yleiskuva näyttäytyy yhä sumuisena, mutta juuri nyt kaikki on oikeastaan aika mainiosti. Se on yksi tämän vuoden suuria siunauksia: olen aina ollut hyvä fiilistelemään pieniä asioita, mutta viime aikoina siinä on kyllä kääntynyt jonkinlainen turbovaihe päälle. Kaipa se on sitä, että kun kaikkea muhjua on niin paljon, pieninkin helmi sen seassa loistaa vieläkin kirkkaampana.

On melkein hupaisaa, miten vähästä sitä nykyään on tyytyväinen. Eikä edes tyytyväinen, vaan suorastaan onnellinen. Kuten vaikka nyt. Pistorasia, ihan ok gluteeniton muffinsi ja iso, rauhoittavan painava muki ihan kelvollista teetä – I’m in heaven.

Säästönoviisin eka vuosi - mitä jäi käteen?
Ensimmäinen syksyni verkkari-ihmisenä

Saattaisit pitää myös näistä