Aloin kirjoittaa iltaisin päiväkirjaa tietokoneella. Siitä on tullut iltojeni lempihetki. Keitän korealaista hunajateetä, laitan soimaan samettisen soittolistan, nostan kissan pois työtuoliltani (vannon, että sillä on jokin kuudes aisti joka kertoo mihin tuoliin aion seuraavaksi istua). Ja sitten vain naputtelen.
Tämä ei välttämättä kuulosta asialta, josta varsinaisesti olisi syytä raportoida, mutta se edustaa minulle suurta onnistumista monellakin tasolla. Ensinnäkin siinä, että olen vihdoin saanut päiväkirjan kirjoittamisesta säännöllisen päivittäisen tavan. Olen kirjoittanut päiväkirjaa on/off koko elämäni, ja tiedän että mitä säännöllisemmin sitä teen, sitä paremmassa jamassa pääni sisäinen maailma makaa.
Mutta ennen kaikkea tämä naputtelurituaali tuntuu voitolta siksi, että olen sen myötä murtautunut ulos jälleen yhdestä pitäisi-vankilasta.
Jos olette yhtään mukana journaling/aamusivut/tajunnanvirta -meiningeissä, olette varmasti törmänneet ajatukseen käsinkirjoittamisen ylivallasta. Joka paikassa muistutetaan, että käsin kirjoittaminen on kaikin tavoin ylevämpää, se kannustaa enemmän luovuuteen ja oman sisimmän syvempään möyrintään, siis kaiken kaikkiaan palvelee kirjoittamisen päämääriä paremmin. Mikä onkin varmasti totta. Mutta se tuntuu myös työläältä ja hitaalta, eikä kynä pysy ajatusten vauhdissa, ja sitten käsikin alkaa krampata… ja sitten päiväkirja jää taas päiviksi tai viikoiksi kirjoittamatta.
Aloittaessani tämän uuden, elektronisen päiväkirjarutiinini olen jälleen muistanut yhden tärkeän seikan:
Paras, toimivin ja “tehokkain” tapa tehdä asioita on se, joka tulee oikeasti tehtyä.
Kamalan usein sitä antaa sen ajatuksen, miten asiat pitäisi tehdä, estää tekemästä niitä lainkaan.
Ja kumpi on pitkällä tähtäimellä mielekkäämpää? Se että tekee kotona 10 minuutin pilatesvideoita vai se, ettei liiku ollenkaan, koska “tehokkain tapa polttaa rasvaa on korkeasykkeinen HIIT-treeni”? (Herrajesta miten monta vuotta jumitin tuossa ajatuksessa, kunnes yhtenä päivänä tajusin että miksi minun pitäisi saati kannattaisi tehdä mitään, mitä aktiivisesti vihaan…?)
Liikunta, syöminen ja työelämä ovat klassisia esimerkkejä elämänalueista, joissa mustavalkoinen ajattelu pilaa hyvät tarkoitusperät. Ehkä niiden kohdalla osaamme siksi jo olla varuillamme, laskea standardeja ja muistaa että tehty on parempi kuin täydellinen.
Mutta päiväkirjan kirjoittaminen on hyvä esimerkki siitä, miten salakavalasti pitäisi-ajattelu tunkeutuu mitä yllättävimpiin paikkoihin, sellaisiinkin joissa “oikealla tavalla” ei ajattelisi olevan mitään väliä. Sain pari viikkoa sitten viestin lukijaltani, joka kertoi inspiroituneensa Instagram-storystani tekemään kirjoihinsa alleviivauksia, ja kertoi ettei ole hetkeen tuntenut itseään yhtä vapaaksi. Siis että aivan, näinkin saa toimia, eikä se hetkauta kenenkään toisen elämää mihinkään suuntaan!
Itse olen viime aikoina alkanut ostaa pakastealtaasta valmiiksi kuutioitua sipulia. Meni tosi kauan, että tajusin että sekin on ruoanlaittoa, vaikka ei tee joka ikistä asiaa alusta asti itse. Mitä enemmän annan itselleni luvan oikaista, sitä todennäköisemmin syön lämpimän kotitekoisen ruoan joka ilta sen sijaan, että sortuisin wolttaamaan.
Tässä siis pohdittavaa tähän viikkoon:
Mitä jätät tekemättä kokonaan siksi, ettet pysty, jaksa, ehdi tai halua tehdä sitä juuri niin kuin se “pitäisi” tehdä?
