Uusia alkuja

Tulin kotiin vietettyäni pari päivää äidin luona. Oletin löytäväni pystyyn kuivuneen ja kuolleen joulukuusen – tai itse asiassa en olettanut, olin unohtanut koko kuusen olemassaolon – mutta mitä vielä.

Kaikkialla naapurustossa joulukuusia kannetaan roskikseen, mutta minun ikkunalaudallani odotti tämä näky. Kuusi pukkaa uutta kirkkaanvihreää kerkkää.

Herkäksi veti – en ihan heti keksi parempaa mainosta uusille aluille kuin elämäänsä kevääseen jatkava joulukuusi.

Näin pari päivää sitten metrossa mainoksen, jossa oli luku 2015 ja ihan hätkähdin. 2015! Kohta pitää taas opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku päivämääriin. Ja samalla hyvästellä tämä vanha.

Voi vuosi 2014. Uudenvuodenaattona valitsimme ystävieni kanssa vuoden 2014 teemabiisiksi Queens of the Stone Agesin Smooth Sailingin. Hahah! Miten väärässä sitä ihminen voikaan olla.

Mikään asia tähänastisessa elämässäni ei ole ollut vähemmän smooth sailing kuin vuosi 2014 (ei edes se, kun kerran Thaimaassa erehdyin tuulisella säällä speedboatin kyytiin). Oli niin paljon kaikkea perhepiirissä, työelämässä, terveyden saralla ja ihan fyysisessä ympäröivässä todellisuudessakin – uusi kotikaupunki, muutto, vanhan kodin myynti. Valvoin öitä hikoillen ja heräilin. Kävin jatkuvaa taistelua sen kanssa, millaista itse haluan elämäni olevan ja mitä luulin ihmisten odottavan minulta. Ja viimekeväinen ero oli hirveä, mitä sitä kieltämään.

Nyt kun katselen kulunutta vuotta pienen etäisyyden päästä ymmärrän, että en varmaan myöntänyt kenellekään miten rankkaa ja vaikeaa ja paikoitellen  aivan kamalaa oli. Olisi varmaan kannattanut.

Minulla on aina ollut optimistisen luonteeni vastapainoksi taipumus melankoliaan, enkä ole koskaan pitänyt sitä huonona asiana. Minusta omassa alakulossa kieriskely on silloin tällöin terapeuttista ja inspiroivaa. Mutta tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa elämässäni kokenut surua, johon sekoittui täydellistä toivottomuutta. Oli päiviä, kun ajattelin, että tässä sitä nyt sitten ollaan, tämä suru ei lopu koskaan. En ole siitä edelleenkään ihan varma.

Mutta ehkä sen ei kuulukaan. Sain vähän aikaa sitten jonkinlaisen ahaa-elämyksen katsoessani The Wireä. Yhdessä kohtauksessa Stringer Bell kysyy Omarilta You looking for closure? ja Omar vastaa,

Lookit, man, ain’t no closure. Not unless Brandon walk up out his grave and come up in this room right now.

Ehkä minä olen siinä mielessä samanlainen kuin Omar (paljon muuta yhteistä meillä ei sitten olekaan), että minullekaan ain’t no closure. Ehkä kaikkia asioita ei voi käsitellä loppuun ja kääriä nättiin pakettiin, vaikka kalenterissa vaihtuukin vuosiluku. Ehkä jotkut asiat kouraisevat niin syvältä, että pienenpientä osaa niistä kantaa aina mukanaan. Ehkä se ei ole pelkästään huono asia.

Mutta on tämä vuosi ollut myös mahtava. Synkimpinäkään päivinä maailma ei antanut minun unohtaa upeuttaan. Joskus yritin oikein väkisin – suljin aurinkoisena kesäpäivänä verhot ja menin peiton alle murjottamaan. Sitten tuli nälkä ja oli pakko nousta. Matkalla lähikauppaan näin jotain, koomisen pienen koiran joka raahasi perässään jättimäistä hanskaa, tai haistoin naapuritalon sisäpihan ruusut. Ja taas muistin, kaunis maailma, puolillaan hyvää, ei siihen voi olla rakastumatta uudestaan ja uudestaan. Ärsyttävä paskiainen.

Kesä oli ihmeellinen pitkine kuumine päivineen ja kesäinen kaupunki oli ihanampi kuin olisin voinut edes kuvitella. Kävin Pariisissa. Saksa voitti jalkapallon maailmanmestaruuden. Rannassa kukkivat pionit.

Löysin lääkkeen kaikkeen. Sen nimi on liikkuminen. Olen koko elämäni elänyt enimmäkseen ajatusten, puheen ja kirjaimien maailmassa. Vasta tänä vuonna aloin todella hiffata, mikä merkitys on sillä, että ihminen elää paitsi päällään, myös kehollaan, oli se sitten urheilua tai tanssimista tai paljain jaloin kävelyä tai kavereiden säännöllistä halailua. Se oli yksi tärkeimmistä asioista, joita opin tänä vuonna.

Ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, kysyi vähän aikaa sitten, mitä tänä vuonna on tapahtunut. Tiivistelmää kertoessani huomasin ajattelevani, että olen itse asiassa loppujen lopuksi järjettömän kiitollinen ihan kaikesta tapahtuneesta, niin perseestä kuin suurin osa niistä jutuista on ollutkin. Jos nimittäin saisin valita, olisinko mieluummin tämä ihminen, jolla on kaikki se tieto ja kokemus jonka tämä hullu vuosi on mukanaan tuonut, vai palaisinko takaisin vuoden takaiseen – no, jälkimmäinen ajatus tuntuu kauhistuttavammalta kuin se, että rämpisin tämän kaiken läpi vaikka toistamiseen.

Eräs viisas ihminen sanoi minulle vähän aikaa sitten näyttää siltä, että olet löytänyt itsesi, mutta nyt sinun täytyy vielä rakentaa elämäsi puitteet sinun näköisiksesi. Se meni aika nappiin.

Vuosi 2014 todellakin opetti kantapään – ja olkapään, vatsalaukun, korvanlehtien ja vatsanpohjan, ihan joka solun – kautta, kuka oikein olen. Ehkä vuonna 2015 alan sitten rakentaa niitä “itseni näköisiä puitteita”, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Siitä ajattelin nyt ottaa selvää.

Ehkä ihan kaikkia asioita ei voi taputella loppuun, vaan osa niistä jää kummittelemaan mielen perukoille. Mutta kummitustenkin kanssa oppii elämään. Ehkä niiden kanssa voi jopa ystävystyä.

Joka tapauksessa suunta on selvä: eteenpäin. Olen niiiiin valmis uusiin asioihin, ja uuteen vuoteen.

Joten 2014 – kiitos kaikista tyrskyistä ja karikoista, mutta en pistäisi ollenkaan pahakseni jos ensi vuosi olisi vähän enemmän smooth sailing.

Ok?