Havahduin alkukesästä siihen, etten enää kuullut omia ajatuksiani. Kuulin kyllä kaikenlaisia ajatuksia, koko ajan, mutta en enää tiennyt mitkä niistä olivat oikeasti minun ja mitkä soluttautuneet päähäni Inception-tyyliin. Päätin siis pitää taukoa muiden ajatuksista ja mielipiteistä. Lopetin uutisten lukemisen ja otin etäisyyttä someen.
Ah, mikä rauha.
Tuntui vapauttavalta olla tietämätön päivän viimeisimmistä kohuista ja riidoista. Olo muuttui yllättävän seesteiseksi, kun joku ei jatkuvasti kuiskutellut korvaani miten voisin tehokkaammin hoitaa hiuksiani, lihaskuntoani tai rikkinäistä kiintymyssuhdettani. Ylipäätään: mitä kaikkea voisin koko ajan olla itsessäni korjaamassa tai optimoimassa.
Tässähän voisi nyt vaikka muiden tekemisten sijaan ajatella omia unelmiaan, tuumasin yhtenä aamuna. Ja sitten… hetkinen. Mitäs unelmia minulla olikaan? Tajusin, että en ollut pitkään aikaan unelmoinut mistään.
Muistan kohdanneeni tämän ilmiön aikaisemminkin.
Kulunutta vuotta voisi kuvailla monilla sanoilla, mutta yksikään niistä ei olisi rauhallinen tai seesteinen. Kun en muista vaalia omaa tilaani, sitä rauhaa ja pientä etäisyyttä joka vaaditaan oman sisäisen ääneni kuulemiseen, se ääni alkaa vaimeta. En enää kuule sitä, kuulen vain ympärillä pauhaavan melun ja loputtomien mielipiteiden ja näkemysten virran. Ja sitten unelmatkin ottavat hatkat, nehän ovat oikeastaan vain oman sisäisen äänen jatke tai yksi muoto.
Unelmat eivät kerta kaikkiaan osaa olla olemassa siellä, missä on liikaa meteliä, huutoa, jatkuvaa kilkatusta ja tärinää. (Tuntuuko muista siltä, että nykyihmisen tai ainakin nykykaupunkilaisen elämä on toisinaan yhtä kilkatusta ja tärinää?)
Martha Beck totesi joskus, että ihmisellä on tärkeää olla unelmia, sillä ilman omia unelmia alkaa unelmoida vain siitä mitä ympäröivä kulttuuri pitää tavoittelemisen arvoisena. Olen itsekin huomannut, että ilman unelmiani ajaudun välittämään asioista, joilla ei todellisuudessa ole minulle mitään väliä.
Unelmat auttavat pitämään kirkkaana sen, mitä kohti haluaa kulkea, millaista elämää oikeastaan haluaa elää… vaikka ne eivät koskaan toteutuisikaan.
Ilman unelmia minusta tulee ajelehtija. Ei ajelehtija sellaisella ihanalla tavalla kuin kaarnanpala, joka kulkee virran mukana jossain kirpakan raikkaassa tunturipurossa, vaan ennemminkin kuin muovipussi, jota tuuli riepottelee liikenneruuhkassa tööttäilevien autojen keskellä.
Koska olen ollut tilanteessa aikaisemminkin, muistin onneksi, että on olemassa tietty protokolla, jolla unelman saa houkuteltua esiin.
Ensinnäkään, unelmaa on turha yrittää saada kiinni pähkäilemällä mielen tasolla, mikä se voisi olla. Sen sijaan on vain julistettava olevansa avoin uusille unelmille ja luotettava siihen, että ne näyttäytyvät kyllä ajallaan.
Sitten on vähennettävä elämästä asioita jotka aiheuttavat kilkatusta ja tärinää (omalla kohdallani niitä ovat ilmiselvästi uutiset, some ja netti, ylipäätään kaikki elektronisena hohtavat ruudut).
On tehtävä kaikkea – mitä tahansa – mikä tuntuu hauskalta tai herättää uteliaisuuden, vaikka ei osaisi selittää miksi. Etenkin jos ei osaa selittää miksi.
Ei mennyt kauaakaan, kun kohdalleni ilmestyi erään asiakkaan projekti, joka liittyi puutarhaan. Sitä puuhastellessani minulle tuli selkeä, rauhallisella tavalla painava ajatus: tätä minä haluan. En sitten joskus eläkkeellä, vaan pian.
Haluan oman pienen plänttini jossain! Haluan kasvattaa jotain, tehdä asioita käsilläni ja kehollani. Vähemmän ruutuaikaa, enemmän multa-aikaa. Haluan avata oven aamulla, hengittää raitista ilmaa, kävellä paljain jaloin nyppimään kuivia lehtiä kuistilla olevasta hortensiasta ja istua sen seuraksi aamuteelle. Haluan tuntea pihapiirini linnut ja keskustella niiden enkä möykkäävien nettihuutelijoiden kanssa. Haluan söpön englantilaistyylisen potting shedin ja kuistin, jossa tarjoilen vieraille jääteetä. Haluan puutarhaani paljon vieraita ja sopivasti juhlia.
Unelman löytäminen elähdyttää, virkistää ja energisoi. Se tuntuu yksinkertaisesti ihanalta, vähän siltä kuin olisi uusi ihastus. I’m in love with my future, kuten Billie Eilish laulaa.
Yritän aina unelmien kohdalla muistaa kysyä itseltäni: millä tavoilla voisin elää unelmaani jo nyt? Se on aina mahdollista vähintäänkin jollain ihan pienellä tavalla.
Ostin kotimatkalla ruokakaupasta ison ruusupuskan ja torilta kimpun auringonkukkia. Päätin, että tästedes työpöydälläni on aina rehevä kukkakimppu muistuttamassa minua unelmastani. (Sen lähemmäksi puutarhaa kerrostalossa keskellä kaupunkia ei oikein pääse, jos kämppiksenä sattuu vieläpä olemaan kissa, joka on aavistuksen liian kiinnostunut viherkasveista.)
Hoidin ja nypin kimppuja, vaihdoin kukille vettä, tervehdin niitä joka aamu. Join niiden seurassa aamuteetä.
Hauskaa on huomata, aina vain, että kun oma sisäinen suunta on kirkas, maailma alkaa jotenkin vain taipua sitä kohti. Joudun luultavasti odottamaan puutarhaani vielä muutaman vuoden (vaikka eihän sitä koskaan tiedä), mutta elämä on alkanut tarjoilla pieniä maistiaisia unelmastani ja muistutuksia siitä, että se kannattaa pitää elossa:
– Sain sisustaa eräälle asiakkaalle kasvihuoneen.
– Löysin kirppikseltä ihanan sisustuskirjan 2000-luvun alusta. Sen nimin on Unelmien piilopaikat ja siinä esitellään maalaistaloja ja puutarhoja eri puolilta maailmaa.
– Ystävä kutsui minut avecikseen pop up -ravintolaan Paddaisten kartanoon, jossa vaeltelimme puutarhassa ja söimme kartanon oman kasvimaan sadosta tehtyjä herkkuja vanhassa orangerissa. Porkkanoiden lisäksi napsin ideoita omaan tulevaan puutarhaani.
– Luin Katherine Mayn esseekokoelman Enchantment, jossa pohditaan sitä miten 2020-luvun ihminen voisi uudelleen lumoutua elämästä tässä ahdistuneessa maailmassa (kuulosti juuri sellaiselta kirjalta, jonka tarvitsin nyt). Kaikki Mayn esimerkit liittyivät jollain tavalla luontoon, missään ei yllättäen kehotettu istumaan enemmän sisällä, viettämään enemmän aikaa liikenneruuhkissa ja selaamaan enemmän puhelinta.
Sitä kohti siis! Yksi ruusu ja auringonkukka kerrallaan.
