Elokuun illat! Ja aamut.
Elettyäni koko kesän lähinnä proteiinipatukoilla on sisälläni herännyt taas jotain, jokin, joku.
Joku, joka käy torilla ja valikoi tarkkaan tomaatit. Viipaloi ne, lorauttaa päälle oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Kauheasti muuta ei tähän aikaan vuodesta tarvitse.
Se sama joku rakastaa tulla illalla kotiin, keittiöön jossa on jo yllättävän hämärää. Laittaa soimaan jotain lempeää. Ottaa veitsen käteen, pilkkoa sipulia (kesäsipulia pitkine varsineen tietenkin, kaikki muu tähän aikaan vuodesta olisi hulluutta, kuten ystävä totesi eilen).
Se joku kokkaa ihania aterioita, joskus toisille ja joskus ihan vain itselleen, syö ne pöydän ääressä silloinkin kun kukaan ei ole näkemässä.
Keittiössä tuoksuvat voissa paistuvat sipulit ja herkkutatit, ne jotka löysin mökkimetsästä. Siinä sitä onkin jotain! Olen viime aikoina saanut kokata paljon itse poimimistani sienistä ja äidin kasvattamista vihanneksista. On suorastaan kohtuutonta miten paljon iloa ja tyydytystä tuo tehdä ruokaa jostain itse kasvattamastaan, poimimastaan tai löytämästään.
Siinä on tiedättekös jotain, mikä puhuttelee jotain ihmisyyden syvintä ydintä. Sitähän me olemme tänne kai alun perin syntyneet tekemään – etsimään ravintoa. Pitämään huolta itsestämme ja toisistamme.
Ehkä siinä onkin yksi keino palata takaisin johonkin todelliseen ja ikuiseen tässä hämmentävässä, kaoottisessa maailmassa. Kerätä jotain metsästä, kasvattaa jotain itse. Ihan mitä vain, vaikka vain basilikaa ikkunalaudalla.
En pääse metsään niin usein kuin toivoisin enkä koskaan muista kastella mitään mikä yrittää kasvaa ikkunalaudallani, mutta olen huomannut että pääsen vähän samaan fiilikseen torilla. Pieni keräilijä minussa herää sielläkin.
Toisin kuin supermarketissa, torilla ei ikinä tiedä etukäteen mitä tänään voi löytää. On ihanaa hypistellä, maistella ja hölistä myyjien kanssa. Kun kohdalle osuu jotain poikkeuksellisen hyvää, löytämisen ilo on melkein yhtä suuri kuin bongatessa kantarellin sammaleen alta… siis melkein, sanoin.
Nautitaan siis, elokuussa kaikki on parhaimmillaan. Kokataan muille tai ihan vaan sille yhdelle tärkeimmälle. (Se olet sinä.)
Tässä haluaisin vielä jakaa elokuisen juhlapastani ohjeen. Se on saanut nimen elokuinen juhlapasta, koska se on se ruoka, jonka teen ensimmäiseksi, jos löydän kantarelleja. Toiset eivät voi kuvitella kantarellipastaa ilman kermaa, mutta itse pidän siitä eniten juuri tällaisena.
Rosmariinilla maustettu kantarelli-pekonipasta
(kahdelle)
200 g linguinea tai spagettia
½ litraa kantarelleja
½ pakettia pekonia (n. 80 g)
1 sipuli
(valkosipulia, jos haluat – itse käytän nykyään ani harvoin)
paistamiseen voita
1-2 oksaa tuoretta rosmariinia
pari kourallista vastaraastettua parmesania
3-4 rkl pastan keitinvettä
suolaa
mustapippuria
Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan reilusti suolatussa vedessä. Pastan kiehuessa pilko sienet, pekoni, sipuli ja rosmariini.
Kuumenna paistinpannulla reilu nokare voita ja lisää joukkoon sipuli ja pekoni. Paista kunnes sipuli on läpikuultavaa. Lisää sienet ja rosmariini ja paista muutama minuutti. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Lisää joukkoon pari ruokalusikallista pastan keitinvettä. Valuta pasta ja sekoita pasta, kastike ja raastettu parmesan keskenään. Tarjoile heti.
PS. Tämänkin teen mieluiten Semperin gluteenittomasta linguinesta, joka on ehdoton lempparini gluteenittomista ja maissittomista pastoista ja toimii paksun rakenteensa ansiosta kivasti myös vehnänuudelien korvikkeena aasialaisissa resepteissä.
Impact-Site-Verification: 8f71fc8b-afb1-4351-94c0-598eb19a8fdf