Tätä naputellessani aurinko paistaa suoraan ikkunasta kirjoituspöydälleni, paljastaen kaikenlaista – huonekasvien lehdille kertyneen pölykerroksen, sen että olisi korkea aika pestä ikkunat. Se saa varjot huoneen nurkissa näyttämään vieläkin tummemilta.
Viime viikot ovat paljastaneet yhtä sun toista myös minusta.
Hyvien asioiden lista on vaikuttava. Ilonaiheeni muuttuvat koko ajan vain pienemmiksi ja niistä saamani riemu suuremmaksi. Osaan edelleen nauraa, joka päivä. Osaan vaalia mielenrauhaani ja tiedän millä keinoilla se säilyy (hot tip: nyt viimeistään ne uutiset pauselle). Näen kauneutta kaikkialla, ehkä vielä aikaisempaakin enemmän.
Mutta ovat nämä viime viikot paljastaneet kaikenlaista muutakin, varjoisan puolen hommia.
Toivoisin, että jokainen meistä muistuttaisi itseään tasaisin väliajoin tästä: suurin osa meistä kärsii nyt pitkittyneestä stressistä. Tiedämme kiistämättömänä faktana, että sillä on valtavia vaikutuksia sekä kehoon että mieleen.
Se voi saada käyttäytymään omituisesti, ajattelemaan omituisesti – ja nostaa pintaan kaikkea vanhaa. Vanhoja ajatusmalleja, vanhoja traumoja, vanhoja selviytymiskeinoja.
Yksi jos toinenkin kaverini on viime aikoina kertonut taantuneensa. Joskus herttaisella tavalla – yksi kaverini kokkaa pelkästään lapsuusruokia 90-luvulta ja toinen katsoo Melrose Placea ja O.C:tä.
(Itse olen huomannut kuuntelevani yhtäkkiä tosi paljon samoja levyjä, joita kuuntelin lukiossa. Ja haluavani viettää aikaani vain kaiken söpön ja pehmeän parissa. Viihteeni koostuu tällä hetkellä pelkästään siirappisista K-draamoista, BTS:n arkistomateriaalista ja pingviini- ja saukkovideoista . Rahapajan ja Ozarkin uudet jaksot? Ennen olisin hotkinut parilla haukulla, nyt ei vois vähempää kiinnostaa.)
Mutta joskus taantuminen ei ole ollenkaan söpöä ja nostalgista. Olen kuullut kuinka yhdellä jos toisellakin suunnalla vanhat ongelmat syömishäiriöistä paniikkikohtauksiin ovat viime aikoina alkaneet nostaa uudestaan päätään.
Uskon itse vakaasti tiedon ja tiedostamisen voimaan. Kun ymmärtää, mistä jokin johtuu, on jo voiton puolella. Kannattaa siis muistuttaa itseään, että takapakit ovat todennäköisesti seurausta pitkittyneestä stressistä. Eivät siis siitä että olet heikko tai toivoton tapaus.
Huomasin pari viikkoa sitten, että mieleni alkoi pyörittää samoja ajatuksia kuin vuosia sitten, kun olin pahimman burnoutin keskellä ja kärsin aika pahasta masennuksesta. Juttuja, joiden ajattelin jääneen lopullisesti muinaishistoriaan. Olisi ollut muutenkin pelottavaa palata niihin ajatuksiin, mutta erityisen pelottavaa oli palata niihin nyt, kun on kaiken kanssa aika yksin.
Ja tietysti – varmaan juuri siksi ne ajatukset palasivat.
Toinen taantumani: kuten silloin aikoinaan, päätin taas jäädä kaiken kanssa yksin. Olen viime vuosina skarpannut tässä asiassa mutta nyt tuntui, että ei saa rasittaa muita omilla asioillaan, kun kaikilla on muutenkin jo valmiiksi vaikeaa. Aloin vetäytyä vielä pakollistakin enemmän, en enää soitellut, en jaksanut osallistua videotreffeille koska tuntui, että olisi pitänyt tsempata.
Viime viikon jälkeen fiilis on ollut paljon parempi. Valoisa ja toiveikas, enimmäkseen aika rauhallinen. Edelleen toisinaan ahdistaa, mutta sen olen jo täysin hyväksynyt osaksi kokemusta nimeltä Kevät 2020.
Luulen, että se auttoi, että annoin itselleni luvan käydä ihan pohjamudissa. Päästää kokonaan irti. Yhden viikonlopun makasin sängyssä, tuijotin kattoa ja ajattelin kaikki pandemian ja yksinäisyyden ja työttömyyden herättämät ajatukset, jotka olivat ehkä jo tovin odotelleet pääsevänsä estradille. Ihan kaikista synkimmätkin. What you resist, persists.
Lisäksi perustimme parin ystäväni kanssa viestiketjun, johon saa luvan kanssa kirjoittaa silloinkin, kun ahistaa tai vituttaa. Ei tarvitse aina jaksaa tsempata tai olla positiivinen. SOS-viestin tarvetta ei ole vielä tullut, mutta jo tieto siitä, että se mahdollisuus on olemassa, tekee olon helpommaksi.
Mutta suurimpana yllätyksenä: yksi viime viikkoina paljastuneista isoista asioista (likaisten ikkunaruutujen ohella) on se, että pääni sisällä asuu uudenlainen ääni.
(Tai siis – nykyään korrekti termi taitaa olla sisäinen puhe.)
Ennen siellä asui piiskuri – nyt skarppaa, nyt riittää, nyt teet näin, nyt sun pitää.
Ja vastavoima piiskurille – ei onnistu, joten ihan sama sitten, whatever, trololooo, mitä väliä millään.
Asuvat ne siellä edelleen, mutta niille on ilmaantunut uusi kämppis: sellainen hypeman-henkinen tyyppi, joka ei piiskaa vaan kannustaa. Joskus lempeästi, joskus jämäkästi, mutta aina hyväntahtoisesti. Forza!
Sen lempilause on:
Keep going.
Ajattelen 678 kertaa päivässä: keep going. Pysy tiellä.
Siinä missä pahimpina hetkinä tämä koko tilanne tuntui mahdottomalta sotkusumpulta, joka pitäisi jotenkin ratkaista (ikään kuin kukaan meistä voisi), tai jossa on pakko vain lillua ja pyöriä kuin astronautti painottomuudessa, saamatta mistään kiinni,
nykyään näen useimmiten edessäni tien.
Tien, jolla pitää nyt vain pysyä ja jatkaa eteenpäin. Keep going. Älä luovuta.
Jatkat vaan, vaikka et tiedä mihin olet menossa.
Huomaan, että pysyn tiellä, kun noudatan muutamaa käytännön toimintaohjetta.
1. Petaan sängyn joka päivä. (Pitää sisällään myös ajatuksen, että nousen sängystä joka päivä.)
2. Keksin jokaiselle päivälle tarkoituksen.
3. Puen joka päivä päälle oikeat vaatteet, joiksi ei siis lasketa joogatrikoita. En välttämättä koko päiväksi, mutta ainakin hetkeksi.
4. Käyn joka päivä ulkona. Säästä riippumatta.
5. Syön joka päivä kaksi lämmintä ateriaa.
6. Teen joka päivä yhden kehollisen asian – kävely, juoksulenkki, yin-jooga, kevyt lihastreeni tai putkirullaus. Sen ei tarvitse olla “TEHOKASTA”, kunhan tekee jotain, mikä herättää kropan ja purkaa siihen kasaantunutta stressiä.
7. Jokaiseen päivään pitää sisältyä vähintään yksi sosiaalinen kontakti. (Somen selailua tai emojien lähettelyä ei lasketa.)
8. Luen uutiset korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Laitan silmät kiinni siinä kohdassa, jossa luetellaan kuinka moni on kuollut, sairastunut, tehohoidossa, lomautettuna ja työtön, kuin ne olisivat urheilutuloksia. (En ymmärrä mitä tarkoitusta ne countdownit jokaisella etusivulla palvelevat.)
Nämä toimintaohjeet (tai ehkä niitä voisi ajatella jopa sääntöinä) eivät tähtää “aikaansaamiseen” tai “itseni kehittämiseen”.
Ne tähtäävät vain siihen, että pysyisin jokseenkin järjissäni ja suhteellisen hyvällä mielellä.
Että pysyisin tiellä.
Ja kun pidän kiinni niistä, enimmäkseen pysynkin.
Keep going.
