H ä p e ä .
Jo pelkkä sana tuntuu epämukavalta, saa paidan kauluksen tuntumaan tukalalta. Tekisi mieli vaihtaa äkkiä puheenaihetta, tai ainakin katsoa muualle, vilkaista kännykkää tai alkaa räplätä autoradion nappuloita.

Häpeä on tällaisille tunteistaan jauhajillekin vaikea aihe. Emme oikein ymmärrä sitä. Emme useimmiten tunnista sitä. Ja ennen kaikkea; emme mielellämme puhu siitä, koska häpeä jo aiheena… no, hävettää.

Ajattelin pitkään, että olen ihminen, jota ei hävetä melkein mikään. Olen tehnyt elämässä monia ratkaisuja, jotka ihmetyttivät muita. Käyttänyt jo teini-iässä omituisia vaatteita, puhunut ontuvaa ranskaa Pariisissa ja kirjoittanut blogia, jossa kerroin ajatuksistani kymmenille tuhansille ihmisille. Koin olevani aivan liian vahva häpeämään.

Kräsh, kräsh, kräsh.

Tuollainen ääni siitä kuuluu, kun rakennelmat alkavat romahdella.

Ensimmäinen pikkuinen räsähdys kuului, kun luin Antti Holman romaanin Järjestäjä. Siinä päähenkilö mainitsee ikään kuin ohimennen, että häntä hävettää jo ihan pelkkä olemassaolo. Nauroin kohdalle ääneen pitkään, en tiennyt miksi.

Kunnolla räsähti, kun kuuntelin podcastin, jossa tutkija Brené Brown puhui naisten kokemasta häpeästä. En ollut ikinä ajatellut, kuinka läsnä häpeä on jatkuvasti – ei se ole vain sitä, että “minulla on tällainen jokin valtava salaisuus, jota nyt tietoisesti häpeän”. Se on läsnä, kun juttelemme kavereiden kanssa, kun istumme aamubussissa, otamme sen kahvilamyyjän tarjoaman palaneen pullan mukisematta vastaan tai jäämme jumittamaan elämäntilanteisiin, joissa emme haluaisi olla. Varsinkin naisille se on usein vakiokumppani, mitä tulee omaan kehoon.

Luettuani Brownin kirjan En olekaan yksin häpeä oli lempiaiheeni ja halusin puhua siitä koko ajan ja kaikkien kanssa. Tuntui, että aloin vihdoin tajuta jotain ihmisten käyttäytymisestä.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kuului iso KRÄSH. Räsähdyksen jälkimainingeissa valkeni karmaiseva totuus, joka tuntui pahemmalta kuin se, kun lapsena tajusin miksi joulupukilla on hämmästyttävän samanlainen ääni kuin isällä. Totuus oli, että koko vahvan ihmisen roolini oli itse asiassa rakennettu yksinomaan peittämään sitä valtavan kokoista häpeähirviötä, joka asui sisälläni, oli tehnyt olonsa mukavaksi varmaan jo lapsuudessani. Tajusin, että olin nauranut Holman päähenkilön tokaisulle, koska tunnistin siitä itseni. Voi helvetti! Minuakin hävetti kaikki itsessäni, varsinkin se, että kehtasin olla olemassa.

Aloin ymmärtää, miksi toimin tietyissä tilanteissa tietyillä tavoilla. Häpeähirviöni mukaan pahinta, mitä muille ihmisille saattoi itsestään näyttää, oli vaikutelma tarvitsevasta ihmisestä (omassa päässäni tarvitseva oli yhtä kuin epätoivoinen ja heikko).  Aina kun arkisissa tilanteissa huomasin näyttäväni heikolta – kräsh. Kun tajusin vaikuttavani siltä, että homma ei ole ihan hallinnassa – kräsh. Tunsin suoranaista kauhua, jos ystävä poikkesi yllättäen kylään kun kotonani vallitsi kaaos: en siksi, että sotkussa olisi mitään pahaa, mutta sehän paljasti minun olevan sisimmässäni veltto ja saamaton ihminen. Hyi, häpeä!

Kuitenkin, ylivoimaisesti suurin häpeän aiheeni oli se, että tunsin itseni huonoksi ja riittämättömäksi. En kehdannut kertoa kellekään, miten myrkyllisiä ajatuksia ajattelin itsestäni. Vahvan ja fiksun ihmisen olisi pitänyt tietää paremmin. Olisi pitänyt ajatella, että oo la laa olet upea, olet osaava, olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, ah mikä jumalatar joogatrikoissa!

Mutta kun – ja tämän tajusin todellakin vasta hiljattain – syvällä sisimmässäni en ajatellut niin vaikka muuta ehkä itselleni väitinkin. Ja sitä häpeää olin kantanut sisälläni vuosikaudet, keksinyt mitä monimutkaisimpia keinoja peittää sitä, muilta ja ennen kaikkea itseltäni. Suorittanut, ahertanut, puurtanut, pärjännyt (aina p ä r j ä n n y t, vaikka hampaat irvessä saatana!), suunnitellut, säätänyt,

kaikki vain peittääkseni sen, että vaikka arvostin omia saavutuksiani ja koin olevani monin tavoin osaava ja pätevä, en pitänyt itse itseäni yhtään minään.

Koko omanarvontuntoni perustui siihen mitä tein, ei ikinä siihen mitä olin.

Ja sekös hävetti.

Suurin osa meistä on rakentanut itsensä ympärille häpeälaatikon, jonka raamien sisällä annamme itsemme olla ja toimia. Häpeä ohjaa toimintaamme yllättävän paljon, vaikka emme läheskään aina edes ole tietoisia siitä.

Joku suuttuu harmittomasta kiusoittelusta tai kivahtaa yllättäen? Olet todennäköisesti osunut häpeähermoon.
Aiemmin lämpimältä tuntunut tyyppi muuttuukin äkisti etäiseksi ja kylmäksi? Jep, sohaisit jotain.

Ja sitten ne kaikille tutut unettomat yöt, kun pyörit hikisenä lakanoissa ja pyörität uudestaan ja uudestaan jotain päivällä sattunutta kohtausta. Miks mä vastasin niin enkä näin?! Jonain päivänä vielä näytän niille kaikille…

Häpeä saa meidät hyökkäämään muita vastaan, syyttelemään ja janoamaan kostoa. Mikä vielä enemmän perseestä, se eristää meidät muista.

Pelkäämme – tietoisesti tai tiedostamattamme – paljastuvamme. Huonommiksi, heikommiksi, tyhmemmiksi, vähemmän arvokkaiksi kuin millaisina haluaisimme muiden meidät näkevän. Siksi emme osaa olla täysin avoimia ja rentoja muiden seurassa. Toisten tapa eristäytyä on vetäytyä syrjään ja tekeytyä näkymättömäksi, toisten tapa huutaa kaikista kovimpaan, jotta se todellinen (ja haavoittuvainen) minä peittyisi mölyn alle. Pahin öykkäri on aina se, joka pelkää eniten ettei oikeasti ole mitään.

Koska kukaan ei halua puhua häpeästään, kaikki kuvittelevat olevansa häpeänsä kanssa yksin. Usko mua: et ole. Yllättyisit, jos tietäisit, miten paljon häpeää suurin osa tuntemistasi ihmisistä kantaa mukanaan.

On kirotun vaikeaa kohdata häpeää, oli se sitten omaa tai muiden. Joskus, kun olen rohjennut paljastamaan jotain minulle kipeää, olenkin saanut vastaukseksi naurua. Tai vaivaantuneen hiljaisuuden. Ehkä keskustelukumppanini on äkkiä vaihtanut puheenaihetta tai ottanut huikan lasista, jossa ei ole mitään.

Tai, vastauksista pahin: no mitä sä nyt tommosia turhia mietit. Sen jälkeen on paitsi se asia, joka alun perinkin hävetti, myös häpeä siitä, että jokin hölmö ja vähäpätöinen hävettää. Voi meitä.

Nyt seuraa merkittävä pointti. Haluaisin kaikkien alleviivaavan sen mielessään ja muistavan loppuelämänsä: Kun joku reagoi edellä mainituilla tavoilla, kyse ei ole siitä, että sinä olisit peruuttamattomasti rikki eikä kukaan maailmassa voisi koskaan ymmärtää sinua. Kyse ei ole siitä, että sinun pitäisi äkkiä ryömiä takaisin siihen koloon mistä tulitkin eikä enää koskaan paljastaa itsestäsi mitään kellekään. Kyse on siitä, että se toinen ihminen ei ole sinut oman häpeänsä, haavoittuvuutensa tai heikkoutensa kanssa.

Siksi hän ei kestä kohdata niitä myöskään sinussa.

Huomasin, että itselleni vakiintunut tapa reagoida muiden vaikeisiin juttuihin oli alkaa etsiä niistä positiivisia puolia. Kun ystäväni kertoi saaneensa keskenmenon, töksäytin, että hyvä puoli on se että nyt ainakin tiedät voivasi tulla raskaaksi. Toisen paljastama suru sai oloni tukalaksi, koska en osannut tai halunnut kohdata niitä kaikkia suruja, jotka olin itse lakaissut maton alle. Sen sijaan että olisin vain antanut muiden surra, yritin aina ratkaista muiden surut. Voi minua.

Tajuntani laajeni ja loksahti uuteen asentoon, kun luin Brownin kirjan. Brownin mukaan häpeän vasta-aine ei suinkaan ole rohkeus, vaan empatia.

E m p a t i a ! Häpeää tunteva tai heikkoutensa näyttävä ei kaipaa tsemppilauseita, rohkaisuryyppyä eikä varsinkaan tuntemustensa vähättelyä. Sen sijaan janoamme ja etsimme sitä tunnetta, että emme ole yksin ja kelpaamme näinkin.

Kun kohtaamme muiden häpeää, myös itselle helpoin tapa reagoida siihen on osoittaa empatiaa: ei tarvitse tietää vastauksia. Ei tarvitse keksiä ratkaisua. Riittää kun näyttää tavalla tai toisella, että toinen saa tuntea mitä tuntee.

Nyt, viisaampana, olisin reagoinut ystäväni keskenmenoon jotenkin noin. Halannut ja ihan vain kuunnellut. Antanut tilaa pettymykselle olla.

Lopuksi vielä hyviä uutisia: kun osaamme tunnistaa häpeän itsessämme, opimme myös huomaamaan sen muissa. Meidän on helpompi suhtautua muihin ymmärtäväisesti ja empaattisesti. Se palaverissa tiuskaissut tyyppi ei ehkä olekaan hullu rageeva eukko, vaan ihan vain haavoittuvainen ihminen, joka puolustautuu hyökkäämällä, koska jokin on osunut kipeään paikkaan.

Viimeiset puoli vuotta olen harjoitellut häpeän kohtaamista itsessäni ja muissa. Olen kokeillut, miltä tuntuu puhua ääneen niistä asioista, joista ajattelin, ettei kukaan halua kuulla. Kun joku on puolestaan raottanut sisäistä maailmaansa minulle, olen yrittänyt parhaani mukaan ottaa sen syleillen vastaan, en kääntää selkääni.

Kokeeni on tuottanut seuraavaa tulosta:

Olen tullut paljon läheisemmäksi ystävieni kanssa. Ihmisistä löytyy aivan uusia tasoja, kun uskaltaa näyttää omia pohjamutiaan muille. Kukaan muu ei itse asiassa toivo minulta sellaista superihimisyyttä kuin vaadin itseltäni.

Minun on yhtäkkiä helpompi olla, kaikkialla, tuttujen ja tuntemattomien seurassa, yhdessä tai yksin.

Kaikki tuntuu väkevämmältä, värikkäämmältä, kirkkaammalta. Rehellisyydellä on sellainen vaikutus – kun kohtaa rehellisesti paskajutut, alkavat hyvätkin jutut tuntua aivan uudella tavalla hyviltä. Kuten Brown sanoo: emme voi valita, mitä tunteita turrutamme. Kun tukahdutamme ikävät tunteet, turrutamme samalla mukavatkin.

Ymmärrän ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu olla aidosti oma itsensä. Usein puhutaan ihmisistä, joiden seurassa “saa olla oma itsensä”, mutta ei sitä lupaa tarvitse muilta kysyä, vaan itseltään. Annatko itsellesi luvan olla muiden nähden jotain muuta kuin vahva, fiksu tai iloinen?

Ennen kaikkea: nykyään hävettää paljon vähemmän.

Mitä sitä häpeämään, että on rikki tai sekaisin tai hullu tai vähän urpo. Niin ovat kaikki muutkin.

Teksti: Eeva Kolu
Kuvat: Jenna Kämäräinen & Eeva Kolu