Kirjat

Vuoden paras lukukokemus

23.11.2016

Vuotta on vielä yli viisi viikkoa jäljellä ja yöpöydälläni odottaa pino todella houkuttelevia kirjoja, mutta luulen jo löytäneeni sen, jonka tulen joulukuun lopussa julistamaan vuoden 2016 parhaaksi lukukokemukseksi.
En nimittäin olisi osannut toivoa mitään enempää Emma Clinen kirjalta Tytöt. Tartuin siihen, ja sitten en osannut enää laskea sitä käsistäni. En muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi vienyt niin täysin mukanaan, milloin olisin viimeksi unohtanut kaikki internet-ajan keskittymisongelmani ja vain ahminut kirjaa kuin juuri sopivan makeaa, muttei yhtään äklöä leivosta.

Ensinnäkin kirjan aihepiiri on aina kiinnostanut minua suuresti (joskus jopa pakkomielteisesti – sen takia alun perin tartuinkin tähän kirjaan). Kirja kertoo teinityttö Eviestä, joka 1960-luvun lopun Kaliforniassa ajautuu erikoisen miehen johtaman hippilahkon jäseneksi. Miehen ja lahkon esikuvina ovat olleet kiistatta Charles Manson ja “perheensä”, vaikka kirja onkin fiktiota eikä varsinaisesti seuraa todellisia tapahtumia.

Kirja oli viisas, viihdyttävä, todella taitavasti kirjoitettu (ja käännetty!), mutta silti kevyt lukea. Ja samaan aikaan riipaiseva, raastava, sydäntäsärkevä. Cline on nuori kirjailija, mutta onnistuu silti kuvaamaan 60-luvun elämää hämmästyttävän aidontuntuisesti ja yksityiskohtaisesti – taustatyö on todellakin tehty. (Tai niin ainakin luulen, enhän minäkään silloin elossa ollut.)

Vaikka kirjan aiheena on raflaavasti Russellin (eli Manson-hahmon) lahko, kirja ei oikeastaan kerro siitä, vaan tyttönä olemisesta, naiseksi kasvamisesta. Monta kertaa Cline osoittaa sen jonkin, mitä on vaikea sanoittaa tai hahmottaa. Vaikka oma kokemukseni tyttönä olemisesta ei ole ollut yhtä rankka (tai sitten vain eri tavalla rankka), toisinaan lukiessani tunsin kuinka jokin rinnassani liikahti siksi, että se on muuten juuri näin, nyt ymmärrän, ja joku muukin ymmärtää, joku muu on kokenut saman.

Täydellisessä maailmassa kaikki miehet lukisivat tämän kirjan, koska se avaa pieniä kurkistusluukkuja siihen, millaista on kasvaa tyttönä miesten maailmassa. Ruutuja, joita ei yleensä julkisessa keskustelussa avata, koska tyttöjen näkökulma ei ole perinteisesti kiinnostanut sen enempää viihdeteollisuutta, korkeakirjallisuutta kuin akateemistakaan maailmaa. Ehkä niiden avaaminen auttaisi meitä kaikkia ymmärtämään toisiamme vähän paremmin.

Tai no – oikeastaan se kannattaa lukea ihan vain siksi, että se on hemmetin hyvä kirja.

Emma Cline – Tytöt (Otava 2016, käännös Kaijamari Sivill)

Teksti ja kuva: Eeva Kolu

 

 

Ajatuksia

Valovoimaisen ihmisen koodi

20.11.2016

Tiedättekö tyypin? Kun hän astuu huoneeseen, energia liikahtaa. Tuntuu kuin hän olisi pari senttiä muiden yläpuolella – siitäkin huolimatta, että on ehkä lyhyt. Ihmiset alkavat hiljalleen lipua häntä kohti, yrittävät hakeutua hänen valokeilaansa kuin aamu-uniset kirkasvalolampun alle marraskuussa.
Ajattelin ennen, että valovoimaiset ihmiset vain ovat sellaisia, jotenkin erilaisia kuin me muut. Että heidän karismansa on synnynnäistä – sitä joko on tai ei. He lipuvat läpi elämän helposti, nappaavat työpaikat ja heilat muiden nenien edestä. Alkavat leffatähdiksi, jos huvittaa. Me muut voimme korkeintaan valita, olemmeko seinäruusuista mieluummin se valkoinen vai vaaleanpunainen.

Luulen, että näin moni muukin ajattelee. Onneksi nykyään olen viisaampi, sillä väitän, että olen murtanut valovoimaisen ihmisen koodin.

Valovoimaisuus, karisma, siinä on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta. Valovoimainen ihminen on läsnä.

“The thing with Dickie… it’s like the sun shines on you, and it’s glorious. And then he forgets you and it’s very, very cold. When you have his attention, you feel like you’re the only person in the world, that’s why everybody loves him so much.”

Näin kuvailee Marge miestään Dickietä elokuvassa Lahjakas herra Ripley. Marge kiteyttää repliikissään loistavasti paitsi Dickien, myös valovoimaiset ihmiset yleensä: heidän lähellään haluaa olla, ja kuitenkaan kyse ei oikeastaan edes ole heistä, vaan meistä itsestämme.

Miksi joku tuntuu ihmeelliseltä? Koska hän saa sinut tuntemaan olosi ihmeelliseksi. Kun karismaattinen ihminen antaa sinulle huomionsa, vaikka sitten vain kymmenen sekuntia, se huomio on todellakin sinun. Hänen katseensa ei harhaile huoneen poikki eikä käsi hakeudu kännykkää kohti.

Milloin viimeksi kohtasit uuden ihmisen, joka aidosti kuunteli sinua, siis kuunteli tarkoituksenaan kuunnella tai ymmärtää? Useimmat ihmiset eivät  tee näin, useimmat ihmiset miettivät mitä he vastaisivat seuraavaksi tai kelailevat, mitä sinä tai joku muu huoneessa heistä ajattelee. Jep, aidosti läsnä olevat ihmiset ovat harvassa, ja siksi heidän kohtaamisensa tuntuu maagiselta.

Ajattelemme helposti, että karismaan vaaditaan jotain ylimaallista: pitää olla poikkeuksellisen komea tai kaunis, älykäs, nokkela, hauska, rikas, vaikutusvaltainen. En tiedä teistä, mutta olen itse tavannut monia kauniita ihmisiä, joilla on karismaa öbauttiarallaa yhtä paljon kuin sulaneella pakastekukkakaalilla. Tai tyyppejä, joilla on valtavan kiinnostava elämä, mutta jotka eivät koskaan kysy keneltäkään, mitä kuuluu. Odottavat vain, että joku muu kysyy heiltä. Ja toisaalta: juttelin kerran kolme minuuttia yhden öljynporaajan kanssa – sellaisen tyypin, jota moni kutsuisi juntiksi – enkä usko että unohdan sitä kohtaamista ikinä.

Meistä kuka tahansa voi olla valovoimainen, kunhan vain on läsnä muille ihmisille. Vanha viisaus: on tärkeämpää olla kiinnostunut kuin kiinnostava.

Miksi emme kaikki sitten tihku karismaa ja jumalaista hohtoa? KOSKA LÄSNÄOLO ON AIVAN SAAKELIN VAIKEAA.

Se vaatii taitoa, joka on suurimmalle osalle ihmisistä hukassa: on oltava sinut itsensä kanssa. Toiseen voi keskittyä täysin, kun ei mieti, mitä tuokin minusta ajattelee en kyllä kuulu tähän joukkoon luuleekohan toi että yritän iskeä sitä onkohan mulla hampaissa lehtikaalia o ou pitääpä muistaa vetää vatsaa sisään. Läsnäolo vaatii itsevarmuutta. Ja toisaalta ajatusta siitä, että se toinenkin ihminen voi olla kiinnostava ja tärkeä.

Jos siis haluat olla valovoimainen ihminen, tie siihen on yksinkertainen, mutta kinkkinen. Tässä koodi, purettuna:

1. Opettele viihtymään omissa nahoissasi.
2. Opettele olemaan kiinnostunut muista.

Jos vain toinen toteutuu, eivät valot vielä syty.

Teksti: Eeva Kolu
Kuvitus: Jenna Kämäräinen
Elokuvat & tv & taide

Katso nämä sarjat, jos rakastit (tai vihasit) Girlsiä

8.11.2016

Suhtautumiseni Lena Dunhamin Girls-sarjaan on ristiriitainen. Toisaalta arvostan valtavasti sitä, että on Dunhamin kaltaisia, lahjakkaita, aktiivisia, äänekkäitä nuoria naisia, jotka eivät suostu asettumaan niihin raameihin, jotka on perinteisesti koettu sopiviksi. Ja viimeisin eli viides kausi oli kieltämättä huippu. Toisaalta minulla on iso ongelma Girlsin kanssa: en haluaisi lähteä kaljalle kenenkään sarjan henkilön kanssa. Minusta he ovat kaikki uuvuttavia.

Onneksi telkkutarjonnassa on tällä hetkellä suorastaan runsaudenpula loistavista (draama)komedioista, joissa sukelletaan ennennäkemättömän rehellisesti ja oivaltavasti siihen, millaista on olla pari-kolmekymppinen 2010-luvulla. Suosikkini ovat amerikkalaista tuotantoa, mutta jotain kansalliset rajat ylittävää näissä kokemuksissa on.

Jos siis pidät Girlsin rehellisyydestä, ajoittaisesta räävittömyydestä ja rosoisista henkilöhahmoista, todennäköisesti rakastat näitäkin sarjoja. Jos et pidä Girlsin henkilöhahmojen märinästä ja oman navan kaivelusta, saatat hyvinkin tykätä näistä tyypeistä.


broadcity
broadcity

BROAD CITY

Näiden naisten kanssa lähtisin paitsi kaljalle, myös ihan mihin vain ihan milloin vain. Sarjassa seurataan parikymppisten Abbin ja Ilanan elämää New Yorkissa. Arkiset, jopa tylsät asiat kumuloituvat tässä sarjassa absurdin hysteeriseksi huumoriksi, joka kuitenkin jollain käsittämättömällä tavalla toimii. Sarja on suorastaan radikaali siinä, miten se esittää nuoret naiset: nehän käyvät esimerkiksi vessassa!

Sarjassa parasta on paitsi huutonaurua aiheuttavat tilanteet, myös itse tyypit. Kaiken sekoilun keskellä Abbin ja Ilanan ystävyyttä ja toisilleen omistautumista ei tarvitse koskaan epäillä. Rakastan Broad Cityä niin paljon, että minua ei haittaa edes sarjan kakkahuumori, jolle yleensä olen vakavasti allerginen. YASSS KWEEN!

Katso täällä: Yle Areena


insecure_101_091415_jpf_0558
insecure_101_091415_jpf_0558

INSECURE

Virkistävää – tv-sarja, jossa mustat naiset saavat olla ihan kokonaisia henkilöitä ja tehdä muutakin kuin naputella sormia ja huutaa. Los Angelesiin sijoittuvassa sarjassa ladataan pöytään ne jutut, joihin jokainen nainen kolmenkympin korvilla voi samaistua (oman paikan etsiminen, surkeat Tinder-treffit, ärsyttävät työkaverit, omien epävarmuuksien kanssa kamppailu). Toisaalta se avaa hienosti ja liikaa osoittelematta niitä haasteita, jotka liittyvät nimenomaan mustien naisten elämään.

Sarjan keskiössä ovat hyväntekeväisyysjärjestössä työskentelevä Issa, joka räppää kahvitauolla peilikuvalleen ja pohtii pitkää parisuhdettaan, ja asianajaja Molly, jolla menee loistavasti töissä mutta surkeasti miesten kanssa. Tuoreita artisteja vilisevä soundtrack on loistava – mitäpä muuta voisi odottaa sarjalta, jonka musiikillisena neuvonantajana toimii Solange?

Katso täällä: HBO Nordic


Master of None
Master of None

MASTER OF NONE

Koomikko Aziz Ansarin luoma ja tähdittämä sarja onnistuu jollain käsittämättömän tarkkanäköisellä tavalla kiteyttämään sen, millaista on olla 30-vuotias juuri nyt. Sarjan jaksot muistuttavat enemmän itsenäisiä lyhytelokuvia kuin perinteistä jatkuvajuonista sarjaa: jokaisessa on oma teema, tempo ja draaman kaari.

Mielestäni Master of None on mestarillinen, ja itselleni sen nerous aukesi vasta toisella katsomiskerralla. Jaksot Parents ja Mornings ovat taidonnäytteitä siitä, millaista tv-kerronta voi olla. Indians on TV ja Ladies & Gentlemen taas nostavat oivaltavalla tavalla tapetille asioita, jotka ovat osalle katsojista täysin vieraita ja toisille silkkaa arkipäivää. Pistää miettimään. Sarja on hauska, mutta samaan aikaan jollain oudolla tavalla meditatiivinen. Tätä katsoessani syke laskee, tekee mieli vain olla ja katsella elämää.

Katso täällä: Netflix

Teksti: Eeva Kolu
Kuvat: Comedy Central, HBO, Netflix