Ajatuksia Elämä Koti

Melkein joulu (ja muita syitä herätä)

20.12.2021

Neljä yötä jouluun, vuoden viimeiset viikot. 

Joinain vuosina tuntuu siltä, että joululomaa kohti raahautuu viimeisillä voimillaan, toisina siltä että sinne tanssahtelee hilpeästi juhlatunnelmissa, joskus taas laskettelee pehmeästi hyggeillen.

Tänä vuonna tuntuu, että kaikkia noita, vuorotellen ja joskus samanaikaisesti. Meininki on ollut melkoista vuoristorataa, sanoin eilen ystävälle puhelimessa. Nyt olisin jo valmis jäämään hetkeksi pois kyydistä.

Kuva: Mari Waegelein

Kaamosoireilu on kummallista. Saman päivän ja joskus jopa tunnin sisällä tunnelmat saattavat vaihdella iloisen innostuneista johonkin niin mustaan, että siihen verrattuna ikkunasta avautuva maisemakin näyttää valoisalta. Useimpina hetkinä olen yhä enimmäkseen optimistinen itseni. Ja sitten on hetkiä, kun on muistutettava itseään, listattava mielessään asioita, joiden takia kannattaa herätä. 

Jonkun on ruokittava kissa.
Äiti lupasi tehdä porkkanalaatikkoa jouluksi. Riisillä.
Ylipäätään riisi.
En ole vielä tavannut uutta kummityttöäni.
Tai käynyt esimerkiksi Macchu Picchulla. (Se on kuulemma auringonnousun aikaan maaginen.)

Puen joka päivä oikeat vaatteet päälle ja meikkaan. Pesen hampaat. Teen uuniperunoita. Ystäväni, joka on vuosia kärsinyt pahasta kaamosmasennuksesta, sanoo että siinä on jo tarpeeksi aihetta olla ylpeä. Enempää ei kannata kuulemma itseltään vaatia.

Kun sanotaan mikä ei tapa vahvistaa, niin enpä oikein tiedä. Minulla ei ole kyllä tämän syksyn jälkeen yhtään vahvempi olo. Ehkä pikemminkin päinvastoin, tuntuu että pimeys on jyrännyt ylitseni ja horjuttanut uskoani omaan voimaani. 

Mutta jos omasta tuskastaan ei löydä mitään muuta merkitystä, aina voi palata tähän: ainakin se lisää empatiaa. En ehkä aikaisemmin ole oikeasti aivan ymmärtänyt, miten todellista kaamosmasennus on. Luulin että se on vain sitä että väsyttää. Nyt olen ehdottomasti sitä mieltä että valtion pitäisi kustantaa jokaiselle suomalaiselle kaksi viikkoa Kanarialla. Tai vielä parempi – voisimmeko vain siirtää koko valtion loppuvuodeksi Kanarialle? Kyllähän EU-parlamenttikin siirtyy kerran kuussa Belgiasta Ranskaan ja jotenkin sekin näyttää toimivan. Kai.

Mutta herranen aika, onneksi on joulu. Eilen olin kaupungilla, raahasin läppärikassiani ja yritin epätoivoisesti etsiä paikkaa jossa voisin hetken tehdä töitäni, joiden tekeminen tuntuu sekin tällä hetkellä täysin epätoivoiselta, ja ajattelin mielessäni että nyt en jaksa enää päivääkään, nyt on tullut se hetki kun en oikeasti enää jaksa, kun yhtäkkiä korviini kantautui enkeleiden laulu. Gloria, gloria, in excelsis Deo...

Tarkemmin katsottuna ne eivät olleetkaan enkeleitä (vai olivatko sittenkin?) vaan viisi honteloa, ihan liian pieniin takkeihin pukeutunutta teinipoikaa, jotka seisoivat laulamassa ostoskeskuksen ovien edessä. Miten heistä lähtikin sellainen ääni!

Juuri tätä rakastan joulussa – milloin tahansa aivan arkinen hetki voikin muuttua taianomaiseksi.

Kuva: Mari Waegelein

Jäin kuuntelemaan viisi laulua ja annoin pojille kaikki käteiseni. Moni muukin jäi, ja vielä useampi olisi selkeästi halunnut. Jäi hiukan muusta porukasta jälkeen, katsomaan taakseen, mutta sitten oli jo mentävä. Onhan kiire. Onhan paikkoja, joissa olla, asioita, joita tehdä, lahjoja, joita ostaa, maailma, joka on taas kerran saatava valmiiksi.

Ja sitä mietin taas, itsekin siinä kaahaamassa kirjoittamaan sähköposteja joilla ei vuoden päästä tästä päivästä ole enää mitään merkitystä, kuinka kiire on lopulta kuitenkin olemassa vain omissa ajatuksissa. No juu, joskus on tasan kolme minuuttia junan lähtöön, mutta aika usein sitä kuitenkin voisi pysähtyä, kun enkelit laulavat. Jos vain antaisi itselleen luvan, ei antautuisi tämän hätäilevän ja kaahaavan virran imuun.  

Vaikka joulukin on tulossa. Ystäväni kyseli minua seuraksi joulukuusikaupoille, ja samaan hengenvetoon kysyi, voiko joulukuusta sittenkään tuoda kotiin vaikka ei ole tehnyt vielä joulusiivousta.

Varmaan ei, jos kysyy joltain 1950-luvun kotirouville suunnatulta opaskirjalta. Nykyihmisille sanoisin, että kuusen tarkoitus on tuoda iloa ja luoda tunnelmaa, ei olla palkinto raatamisesta. 

Kuusi ei varmastikaan tiedä, onko ovenkahvat kiillotettu. Valot pois ja kynttilät palamaan – kuka siinä paria pölykoiraa huomaa.

Ainoa jouluaskarteluni tänä vuonna. Vihreät ovat Mimosan oksia ja ihanan vintage-henkisen koristeen löysin H&M Homesta.

Olen ottanut tänä vuonna aika iisisti joulukoristeiden kanssa. Olen kyllä nauttinut, ihaillut ja inspiroitunut valoista ja koristeista kaupungilla ja kavereiden luona, mutta en ole löytänyt energiaa alkaa askarrella kransseja tai ripustaa havuköynnöksiä.

Mutta kuusi on, tietysti. Kuusi ja kynttilät. Hankin tänä vuonna tekokuusen. Päätös syntyi hissuksiin viimeisen parin vuoden aikana. Se alkoi siitä, kun menin lukemaan Peter Wohllebenin kirjan Puiden salattu elämä ja sydäntäni alkoi jotenkin raastaa joulun jälkeen taloyhtiön roskiksille ja teiden varsille hylätyt kuuset. 

Viime vuonna yritin kiertää piston sydämessäni hankkimalla multaan istutetun vuokrakuusen, joka joulun jälkeen istutetaan takaisin maahan. Mutta sekä kuusen ruukussa että suojaruukussa oli tietämättäni ollut halkeama, jonka ansiosta upealle villamatolleni oli koko kuukauden ajan valunut mutaista vettä. (Se matto on nyt entinen matto – mutta toisaalta mieluummin matto kuin parketti!) Silloin ajattelin, että nyt riitti, ensi vuonna meille tulee muovikuusi.

Päätöksen sinetöi se, että taloudessani viettää tänä vuonna ensimmäistä jouluaan eräs puuhkahäntä. Nähtyäni viime viikkoina kuinka ahnaasti kissa pureskelee joulukuusen alaoksia, uskoisin tehneeni oikean päätöksen.

Monta vaihtoehtoa vertailtuani päädyin tähän Clas Ohlsonin kuuseen. Se oli minusta kaikista näkemistäni kuusista aidoimman näköinen (okei, poislukien Shishin puu, joka oli ehdottomasti kaunein – ja maksoi tonnin. Olin valmis panostamaan kerralla kunnolliseen kuuseen, koska aion käyttää sitä vähintäänkin seuraavat 10 vuotta ja se maksaa joka tapauksessa itsensä muutamassa vuodessa takaisin. Mutta en sentään ihan noin paljon.) 

Kun toin tekokuusen kotiin, suoraan tehtaalta tulleesta pahvilaatikosta tulvahti ilmoille kammottava muovin käry. Silloin ajattelin, että mitä hittoa olen mennyt tekemään. Muovista joulua!

Hankin kuusen led-valoilla, koska ajattelin että tämän täytyy olla nerokkainta sitten kahvallisten roskapussien. Kuusi, joka valaisee itse itsensä! Ei enää valojohtojen selvittelyä ja pyörittelyä. Mielikuvissani kokoaisin kuusen ja pistäisin töpselin seinään ja kas – tulkoon valkeus!

Todellisuudessa kuusi oli täynnä erilaisia töpseleitä, jotka piti kaikki liittää toisiinsa oikeassa järjestyksessä – harmi vain, että kukaan ei ollut vaivautunut merkkaamaan järjestystä mitenkään tai kirjoittamaan sitä käyttöohjeeseen. Ähersimme puolitoista tuntia ystäväni kanssa ja onnistuimme valaisemaan kuusen kolme alinta oksaa. Sen jälkeen päätin, että antaa nyt perkeles olla, ja kaivoin nöyränä tyttönä vanhat valosarjat koristelaatikosta. Yhtäkkiä niiden kierittely ja selvittely ei tuntunutkaan lainkaan hankalalta tai vaivalloiselta. 

Katsoin YouTubesta pari tree fluffing -videota (tämä vinkki tuli jouluhullulta ystävältäni, joka on jo pitkään suosinut tekokuusta. Kovimmat jouluttajat usein suosivat – sen kun voi laittaa esille jo marraskuussa huolimatta kuihtumisesta.) Videoilta opin, että on olennaista pöyhiä kuusen oksat tietyllä tavalla – muutama suoraan, pari sivuille tai ylös, näin se näyttää aidommalta kuin jos kaikki sojottavat siististi samaan suuntaan.

Ja kuten Satuhäissä konsanaan – vihdoin kaikki on hyvin. Lopulta, kuusi pöyhittynä, valot päällä, koristeet oksilla ja muovinkärykin haihtuneena, en voisi olla tyytyväisempi päätökseen. Kuusi on kaunis, ei varise, ei allergisoi, jaksaa kantaa painavimmatkin koristeet, eikä sen liikutteluun tarvitse jatkossa autoa. Se on ilman muuta kaksiooni liian suuri kuten kuuluukin, ja tulee ilahduttamaan joulusta toiseen. Kukaan vieraistani ei ole alkuun tajunnut sitä tekokuuseksi – vain jalka paljastaa totuuden, mutta ehkä ensi vuonna ompelen siihen jonkin pellavapussukan. Tai sitten täytyy vain ostaa itselleni paljon lahjoja kuusen alle.

Minulla on tapana hankkia joulukuuseen koristeita, jotka kuvastavat niitä asioita, joita toivon ensi vuodelle. (Olen kirjoittanut tästä omasta perinteestäni enemmän tässä jutussa.) Tänä vuonna hankin kuuseeni Rimowan matkalaukun, samanlaisen jonka omistan myös oikeassa koossa. Jos nimittäin jotain toivon ensi vuodelle, niin enemmän käyttöä sille laukulle. Unelmoin jostain ihanasta, inspiroivasta, mielikuvitusta ruokkivasta, elämänjanoa samaan aikaan sammuttavasta ja  kasvattavasta matkasta. 

Tämäkin koriste löytyi Helsingin ihanimmasta joulukoristekaupasta eli Tresorie Shopista.

Toinen tämän joulun uutuuksista: Pariisin vanha metrokyltti, jonka löysin Orangerie-museon museokaupasta.

Päätin, että kun töistä ei kuitenkaan tule mitään, tänään olkoon viimeinen työpäiväni. Pidän pienen joululoman ja yritän löytää järkeni ja itseni jostain konvehtirasioiden ja kirjamaratonien keskeltä. Huomenna menemme ystäväni kanssa katsomaan Pähkinänsärkijän – kansallisbaletin esityksiin emme onnistuneet saamaan lippuja, mutta huomasimme että sen voi nähdä elokuvateatterissa Bolshoi-baletin esittämänä. Katsokaas nyt, kaikkeen on aina ratkaisu.

Jouluaatoksi on luvattu lunta ja ihan pian päivä alkaa pidentyä. (Lausutaan tämä toivon evankeliumi vielä yhdessä: jouluaatoksi on luvattu lunta ja ihan pian päivä alkaa pidentyä.)

Aaton suunnitelmat ovat selvät: siinäkin mennään iisisti ja turhia stressaamatta. Minä hostaan, jokainen tuo mukanaan pari ruokaa, niin kenenkään ei tarvitse huhkia keittiössä.

Äidin porkkanalaatikon lisäksi odotan ystäväni leipomaa saaristolaisleipää ja siskon tekemää porkkalaa, ja joidenkin itselleni tuntemattomien ranskalaisten tekemää samppanjaa. 

Siinäkin: neljä hyvää syytä herätä. 

Ajatuksia Matkat

Terveisiä maailmalta

8.12.2021

Pakkasin laukun, kävelin läpi (korona-)passintarkastuksesta, istuin lentokoneessa. Kävin ulkomailla.

En sano että matkustaminen olisi koskaan ollut itselleni arkipäivää tai että olisin ikinä pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, mutta ennen se tuntui kuitenkin… tutulta.

Nyt se tuntui samaan aikaan tutulta (aivan! Näinhän minä aina pakkaan käsimatkatavarat, tuolta ostan vesipullon…) ja joltain uudelta ja vieraalta. Edellisenä iltana jännitti, oikeasti jännitti, kuten silloin joskus kun oli ihan ensimmäisiä kertoja lähdössä. Maailmalle.

Maailma näytti suurelta, vilkkaalta ja kauniilta. Maailma oli viime viikolla Pariisi.

Junassa lentokentältä keskustaan laitoin silmät kiinni ja kuuntelin pehmeänä soljuvaa ranskaa, jotain muitakin kieliä joita en edes tunnistanut.

Vielä metrossakaan ei tuntunut ihan siltä, että olen oikeasti nyt täällä, maailmalla, ulkomailla, jossain kaukana kotisohvasta.

Se tunne tuli vasta sitten, kun näin katot.

Hotellihuone oli sellainen kuin ne tuppaavat Pariisissa olemaan – pieni, vähän ummehtuneelta haiseva, sisustus suoraan 90-luvun alusta. Mutta ikkunoista näki kahteen suuntaan, sen näkymän joka mieleeni piirtyy ensimmäisenä kun ajattelen Pariisia:

hailakanväriset talot tiiviisti kiinni toisissaan, niiden vinot sinkkikatot Pariisin taivasta vasten.

Niin lähekkäin, että kattoja pitkin voisi hypähdellä kohti jotain odottamatonta.

Muita peripariisilaisia näkymiä:

Mies ja nainen puoliksi roikkumassa ulos avatusta ikkunasta savukkeet käsissään, mies tupakalla vastapäisen talon ranskalaisella parvekkeella. Ennen Pariisia en enää edes muistanut, miltä palava tupakka haisee.

Liikemiehet liikelounaalla – harmaat puvut, kolme ruokalajia, kaksi lasia viiniä. (Pariisissa asuva kaveri kertoi tosin, että Ranskassakin nykyään nuorempi polvi syö lounaansa läppärin ääressä hotkien. Harmillista.)

Täydet terassit. Jos olen oppinut jotain pariisilaisilta niin sen, että terassikelit ovat asennekysymys (ja että suomalaiset ovat mammareita vellihousuja). Joulukuu, mittarissa +2, kaatosade? Terassit täynnä.

Kuten aina, ihmiset olivat tälläkin kertaa kaupungin paras nähtävyys. Paras ja ilmainen, tosin kokemuksen voi päivittää vip-tasoon terassikahvin hinnalla. Siinä istuskellessa ja töllätessä kuluisi päivä jos toinenkin.

Muistin, mikä matkustamisessa on niin erityisen ihanaa ja tärkeää: kotona ajattelee helposti olevansa omien olosuhteidensa, oman menneisyytensä ja omien tapojensa… hmm, ehkä vanki on hieman liian vahva sana, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Sillä kaikella tuntuu olevan enemmän painoarvoa. Joskus unohtuu, että voi tehdä toisin, olla toisenlainen ja valita uudestaan. Joka päivä voi valita uudestaan.

Matkalla on vapaampi miettimään, millainen ihminen haluan olla. Ja vapaampi myös olemaan se.

Pariisilaisia katsellessani mietin tällä kertaa esimerkiksi:

Voisinko ja haluaisinko olla ihminen, joka pukeutuu pitkään ruudulliseen takkiin? Käyttää useammin huulipunaa? Istuu terassilla joulukuussa? Haluaisinko nähdä enemmän vaivaa, pukeutua kauniimmin, puhua kohteliaammin? Voisinko olla ihminen joka juo limonadinsa kauniista pienestä lasista jäillä ja sitruunasiivulla? Ottaa oman tilansa ja paikkansa, pyytelemättä liikoja anteeksi?

Pariisin katuja tallatessani, taivasta ja rakennuksia ja marraskuun piiskaamia puita katsellessani mietin:

Voisiko maailma olla täynnä mahdollisuuksia myös minulle? Voisinko olla ihminen, jonka elämä voi vielä yllättää?

Pariisi joulukuussa on ihana. Jokainen, pieninkin kiska koristelee julkisivunsa. Vähintäänkin jouluvaloilla, mutta usein myös paljon kekseliäämmin – havuköynnöksiä, kukkia, joulupalloja… ja kaikkialla kuusia! Liikkeiden ja ravintoloiden edessä, sisällä ja terasseilla. Joskus niitä oli nostettu jopa talojen seinille ja markiisien päälle.

Pariisilaiset rakastavat vilkkuvia jouluvaloja. Päätellen siitä, kuinka monen kansainvälisen luksusliikkeenkin edessä sellaiset vilkkuivat menemään, Pariisissa ne edustavat ehdottomasti hyvää makua. Nämä ovat juurikin niitä pieniä yksityiskohtia, joiden huomaaminen matkustamisessa on niin virkistävää – ai, täällä asiat tehdään näin! Voisinko minäkin? Haluaisinko?

(Vilkkuvien jouluvalojen kohdalla päätin, että ehkä kuitenkaan en.)

Yhtenä päivänä suuntasimme Pompidou-keskukseen katsomaan Georgia O’Keeffen retrospektiiviä, joka oli alkuperäinen syymme koko matkalle, olemme nimittäin ystäväni Marin kanssa molemmat aika isoja O’Keeffe-entusiasteja. Näyttely oli pettymys, mutta oli oikeastaan tosi lohdullista huomata että sitä voi päästä kuratoimaan Georgia O’Keeffen näyttelyn Pompidou-keskukseen olematta erityisen hyvä työssään.

Mietin, että ehkä itse asiassa ihmisiä, jotka ovat oikeasti tosi loistavia työssään, on paljon vähemmän kuin olen kuvitellut, ja jotenkin tämä maailma silti pyörii. Ehkä kaikenlaiset upealta kuulostavat paikat ovat itse asiassa täynnä aivan keskinkertaisia ihmisiä, joten siinä mielessä tilanne on oikeastaan aika toiveikas meidän muidenkin kohdalla.

No, joka tapauksessa näkymät Pompidou-keskuksen liukuportaista Pariisin yli ovat jo itsessään vierailun arvoiset, ja seuraavana päivänä näimme David Hockneyn uuden työn A Year In Normandy sekä Monet’n lumpeet, joista molemmista menimme aivan sekaisin.

Olin ajatellut ostaa itselleni matkalta jotain ihanaa, mutta Pariisissa ihanaa on niin paljon, että en sitten lopulta osannut edes alkaa kartoittaa valikoimaa. Jos Pariisissa piipahtaisi sisälle jokaiseen kiinnostavaan putiikkiin, ei koskaan ehtisi tehdä mitään muuta.

Ostin siis samoja juttuja, joita ostan aina: kirjoja ja kauniita syötäviä asioita kauniissa rasioissa (on aivan sama, kuinka monta kertaa käyn Laduréella ja kuinka kliseinen ja turistinen se on, se ei koskaan menetä hohtoaan silmissäni. Asiat pysyvät samoina ja asiat muuttuvat: Laduréelta sai nykyään vegaanisia macaroneja!)

Pariisi on täynnä jumalaisia kirjakauppoja ja se on ehkä ainoa kaupunki, jossa näkee edelleen paljon ihmisiä metroissa ja kahviloissa lukemassa paperikirjoja. Pariisin kirjakaupoissa, museoissa ja gallerioissa luuhatessa ajattelin taas: tätä minä haluan elämältäni! Taidetta, tarinoita, värejä, kaikkea kaunista – ja paljon vähemmän ruutuja, tykkäyksiä, uutisotsikoita. Se on onneksi valinta ja asia, joka on kaikkien saatavilla koska vain.

(Ok, myönnetään että Pariisin taidenäyttelytarjontaa katsoessa tajusi taas, että tällaista se olisi asua oikeassa suurkaupungissa. Jo pelkästään isojen nimien näyttelyitä oli kaupungissa samanaikaisesti niin paljon, että emme edes ehtineet nähdä kaikkea mitä halusimme – pienemmistä nimistä nyt puhumattakaan.)

Shakespeare & Companyssa, maailman maagisimmassa kirjakaupassa, keksin itselleni seuraavan tavoitteen tässä elämässä. Vanhan kirjakaupan yläkerrassa on piano, jota kuka tahansa saa soittaa (ja yleensä aina soittaakin). Päätin että aion opetella soittamaan pianoa sen verran hyvin, että seuraavan kerran kun olen Shakespeare & Companylla, kehtaan istua vanhan pianon ääreen ja soittaa jotain.

(Yksi tavoite toteutui jo tämän reissun aikana: kirjakaupan kissa tuli istumaan syliini.)

Kirjakaupan yläkerrassa on vanhojen kirjojen ja kuuluisien kirjailijoiden valokuvien ja kaikenlaisten muiden kuriositeettien lisäksi seinä, joka on aivan täynnä ihmisten pienille lapuille kirjoittamia viestejä. Niitä on kiehtovaa lukea – mikä on se, mitä ihmiset haluavat sanoa, kun siihen on mahdollisuus? Aika moni oli kirjoittanut I was here. Ymmärrän sen hyvin.

Greetings from Michigan.

Taylor Swift te quiero.

Merci Paris !!!

Laput olivat loppu, mutta löysin takkini taskusta metrolipun. Kirjoitin siihen tout est possible.

Koska siltä minusta tuntui, pitkästä aikaa.

Postauksen upeat kuvat on ottanut Mari Waegelein.

Elokuvat & tv & taide Kauneus Lempparijuttuja

Marraskuun pahimmat ja parhaat

30.11.2021

Näin eilen ympäri internetiä kiertäneen tviitin, jossa luki is it just me or did seasonal depression come extra seasoned this year?

Ei, se et ole vain sinä. Ihmisten kanssa puhuessa vaikuttaa siltä, että kaikilla on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen haastava marraskuu.

Syntymäpäiväni on marraskuussa. Tänä vuonna en ajautunut kriisiin, mutta syntymäpäiväni tienoilla saan aina epämukavan kutsumattoman vieraan – pahin pelkonihan se siellä haluaa muistaa päivänsankaria. Jos jokaisella ihmisellä on elämässä yksi ydinpelko josta kaikki eksistentiaalinen kauhu kumpuaa, omani on se, että aika loppuu ja olen haaskannut elämäni. Ja mikäpä tästä epäilyksestä muistuttaisi enemmän kuin se, että tajuaa taas yhden vuoden vierähtäneen? Onneksi olkoon!

Mutta tosiaan, yleisestikin vaikuttaa siltä että tässä marraskuussa on ollut jotain tavallista hankalampaa. Minäkin, joka yleensä en pahemmin kärsi kaamosoireista, olen saanut todeta että nyt on kyllä vähän vaikeeta.

Kaamosmasennuksestä ja kaamosväsymyksestä ovat kuulleet kaikki, mutta itse olen marraskuussa tutustunut uuteen tuttavuuteen nimeltä kaamosunettomuus. Se saattaa kuulemma johtua siitä, että elimistön oma rytmi menee sekaisin, koska päivänvaloa ei näe. Kaamosunettomuus on omalla kohdallani johtanut paitsi kaamosväsymykseen, myös kaamos-tuntuu-kuin-olisin-jäänyt-jyrän-alle– sekä kaamos-tuntuu-kuin-olisin-24/7-krapulassa-vaikka-olen-juonut-vain-alkoholitonta-glögiä -tuntemuksiin ja ihan vain sellaiseen yleiseen zombifikaatioon.

Elämä onkin ollut viimeiset pari viikkoa melkoista sekoilua. Viimeksi tänä aamuna kaadoin vahingossa aamukahvin kylpyammeeseen ja välittömästi sen jälkeen törmäsin seinään.

Marraskuu ei siis suinkaan ole ollut silkkaa herkkua, mutta ei onneksi pelkkää paskaakaan. Oikea elämähän harvoin on vain yhtä tai toista. Kaiken tämän zombeilun keskelle on onneksi mahtunut paljon hyvääkin, asioita jotka ovat ilahduttaneet, helpottaneet elämää ja saaneet nauramaan – muustakin kuin epätoivosta sellaisina päivinä, kun nukutut tunnit lasketaan taas kerran yhdellä kädellä ja aurinko ei nouse lainkaan.

Marraskuussa lempikukkani on ollut skimmia. Se on suhteellisen edullinen, kestää pitkään ja yksikin oksa riittää – ja lisäksi siinä on jotenkin vähän jouluinen viba.

Jälleen totean, että Jumalalle, muinaisille pakanoille, markkinamiehille ja Hollywoodille kiitos joulusta! En ymmärrä millä lihaksilla ei-jouluihmiset selviävät Suomen marraskuusta.

On ollut ihanaa piipahtaa tihkusateesta lämpimään kahvilaan, jossa tuoksuu kaneli (tai siis kaneliesanssi, mutta…). Kaivella kotona koristeita hissuksiin esiin, saada ystäviä piipahtamaan spontaaneilla glögeillä. Olen käynyt kaupungilla katselemassa kuusia – jo pelkästään näiden juttujen suunnittelu ja miettiminen tuo minulle valtavasti iloa.

Olen aina innoissani joulusta, mutta tuntuu että tänä vuonna olen ehkä juurikin tämän kaamoshirveyden vastapainoksi puristanut ilon irti niistä kaikista pienimmistäkin jutuista. Eilen ostin esimerkiksi joulumaustettuja taateleita, vaikka en oikeastaan edes syö taateleita. Mutta kun niissä luki CHRISTMAS DATES! (Mikä olisi myös hyvä nimi jollekin Netflixin jouluelokuvalle, jossa hassun sattuman ansiosta kaksi ihmistä päätyy jouluna sokkotreffeille väärän ihmisen kanssa, ja sitten seuraa kaikenlaista hupailua väärinymmärryksien ja rumien jouluvillapaitojen parissa, kunnes lopulta suudellaan kuusen valojen loisteessa.)

(Äärimmäinen uraunelmani: päästä kirjoittamaan Netflixin joululeffoja.)

Elokuvista puheenollen… Wes Andersonin uusin, French Dispatch, oli itselleni hienoinen pettymys ja hartaasti odottamaani House of Guccia en ole vielä ehtinyt näkemään. Onneksi kaamokseen mahtui yksi täydellinen leffayllätys, Hytti nro 6. Ovatkohan kaikki jo nähneet sen? Jos ette, en voi suositella tarpeeksi!

Siinäpä nimittäin elokuva, joka palauttaa elämänilon ja elämänjanon ja seikkailunhalun ja uskon ihmisiin. (Ja alkaa myös tehdä mieli venäläistä kaalipiirakkaa ja sellaisia voileipiä, joissa on majoneesia ja suolakurkkua.) Ajattelin ensin että Hytti nro 6 olisi ehkä vähän sellainen masentava taide-elokuva, siis kaikella rakkaudella masentavia taide-elokuvia kohtaan. Ihan alussa se vaikuttaakin hieman siltä (hello, loskaiset pimeät maisemat ja lähes pelottavan autenttinen 1990-luvun puvustus ja lavastus), kunnes loppua kohden yltyy tarinaksi siitä kuinka elämä yllättää jos sen antaa yllättää, ja kuinka pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat sittenkin aika… ihania.

Molemmat pääosanäyttelijät ovat loistavia, mutta miespääosaa esittävä Juri Borisov on suorastaan ilmiömäinen. Leffassa tarina (ja huumori!) eteneekin usein pelkkien katseiden ja ilmeiden varassa, ja siksi tämä on leffa joka kannattaa ehdottomasti katsoa teatterissa ilman häiriötekijöitä. Tämä oli toivoa ja riemua pimeän keskellä.

Hiukan yllättävä käänne marraskuussa on se, että olen pitkästä aikaa innostunut meikkaamisesta. Tai no, kun miettii millaiset mustat rinkulat silmieni alla roikkuvat, ehkä se ei olekaan ihan niin yllättävää…

Olin ihan unohtanut, että minähän tykkäsin joskus meikkaamisesta tosi paljon ja olin siinä ihan taitavakin. Katsoin YouTubesta videoita ja kaikkea. Tämän innostuksen pienoinen paluu on tuntunut kivalta pimeinä aamuina, kun seison kylppärissäni kukallisessa kylpytakissa, soitan puhelimelta Beyoncéa ja Taylor Swiftiä ja hoilaan mukana samalla kun heilutan poskipunasutia.

Mieluummin sitä säkkipimeät aamunsa näin aloittaa.

Ehkä siksikin olen pitkästä aikaa innostunut meikkaamisesta, että löysin vihdoin itselleni sen oikean meikkivoiteen. Estee Lauderin Double Wear -meikkivoide (vinkistä kiitos Lauralle!) on se mitä olen vuosia etsinyt. Olen vihdoin tänä vuonna saanut ruokavalion avulla vuosia riivanneen aknen kuriin ja saan nykyään enää hyvin harvoin uusia näppyjä. Ikävä kyllä jäljet niistä vanhoista tulevat varmasti näkymään ihollani vielä vuosia. Tämä meikkivoide on lukuisista kokeilemistani ensimmäinen, joka on aknejäljille tarpeeksi peittävä, mutta tekee samaan aikaan luonnollisen kauniin, ei maskimaisen lopputuloksen. Mikä parasta, meikkivoide pysyy hyvänä lähes koko päivän.

Useimmille ihmisille puhe meikeistä on varmasti kevyttä pinnallista hömppää, mutta kun on vuosia kärsinyt pahoista iho-ongelmista, sen oikean meikkivoiteen löytäminen on todellakin aidosti elämänlaatua parantava asia. Siksi halusin ehdottomasti vinkata tästä! Meikkivoide on parhaillaan alessa täällä. (Tosi kuivalle iholle en tätä välttämättä suosittelisi.)

Tästä tuli vielä mieleen vinkata mainiosta nettisivusta, jonka löysin juurikin tätä meikkivoidetta ostaessani: Findation. Voit naputella sinne omistamasi meikkivoiteen ja sen sävyn, ja se etsii mätsäävän sävyn muista tuotteista (brändejä on varmasti satoja). Tämä ei tietenkään ole koskaan yhtä varma kuin tuotteen kokeileminen omalle iholle, mutta antaa kyllä aika hyvää osviittaa etenkin netistä meikkejä tilatessa! Kyllä nykyaika ja teknologia on…

Tuskinpa kuitenkaan mikään muu on tuonut marraskuuhuni yhtä paljon iloa kuin PIANO! (No juu, tietysti myös tuo pianojakkaralla makoileva läjä.) Kuun alussa aloitin vuosien haaveilun jälkeen pianotunnit ja kuun lopussa olin jo niin täydellisen hurahtanut, että hankin itselleni käytettynä ikioman sähköpianon. Olen kokenut pianon äärellä jo nyt niin suuria oivalluksia että tulen varmasti kirjoittamaan tästä aiheesta lisää, mutta nyt sanon vain sen verran, että:

jos olet jo pidempään haaveillut lapsuuden harrastuksen uudestaan aloittamisesta,

tai ihan vaan jostain taidosta, jonka olet aina halunnut osata…

… älä enää odota vaan tee se.

Maailma on pullollaan ihmisiä jotka voivat opettaa.

Tänään oli ensimmäinen oikea, aurinkoinen talvipäivä ja huomenna aukeaa joulukalenterin ensimmäinen luukku. Ehkä tämä kuulkaa tästä alkaa helpottaa.

Itse ajattelin jatkaa tällä samalla reseptillä vuoden loppuun, taas yhden vuoden vanhempana: muistuttaa itseäni asioista, jotka tuovat minulle iloa. Ja varmistaa itseltäni, että järjestän niille aikaa joka ikinen päivä.