Ajatuksia Elämä Koti

Melkein joulu (ja muita syitä herätä)

20.12.2021

Neljä yötä jouluun, vuoden viimeiset viikot. 

Joinain vuosina tuntuu siltä, että joululomaa kohti raahautuu viimeisillä voimillaan, toisina siltä että sinne tanssahtelee hilpeästi juhlatunnelmissa, joskus taas laskettelee pehmeästi hyggeillen.

Tänä vuonna tuntuu, että kaikkia noita, vuorotellen ja joskus samanaikaisesti. Meininki on ollut melkoista vuoristorataa, sanoin eilen ystävälle puhelimessa. Nyt olisin jo valmis jäämään hetkeksi pois kyydistä.

Kuva: Mari Waegelein

Kaamosoireilu on kummallista. Saman päivän ja joskus jopa tunnin sisällä tunnelmat saattavat vaihdella iloisen innostuneista johonkin niin mustaan, että siihen verrattuna ikkunasta avautuva maisemakin näyttää valoisalta. Useimpina hetkinä olen yhä enimmäkseen optimistinen itseni. Ja sitten on hetkiä, kun on muistutettava itseään, listattava mielessään asioita, joiden takia kannattaa herätä. 

Jonkun on ruokittava kissa.
Äiti lupasi tehdä porkkanalaatikkoa jouluksi. Riisillä.
Ylipäätään riisi.
En ole vielä tavannut uutta kummityttöäni.
Tai käynyt esimerkiksi Macchu Picchulla. (Se on kuulemma auringonnousun aikaan maaginen.)

Puen joka päivä oikeat vaatteet päälle ja meikkaan. Pesen hampaat. Teen uuniperunoita. Ystäväni, joka on vuosia kärsinyt pahasta kaamosmasennuksesta, sanoo että siinä on jo tarpeeksi aihetta olla ylpeä. Enempää ei kannata kuulemma itseltään vaatia.

Kun sanotaan mikä ei tapa vahvistaa, niin enpä oikein tiedä. Minulla ei ole kyllä tämän syksyn jälkeen yhtään vahvempi olo. Ehkä pikemminkin päinvastoin, tuntuu että pimeys on jyrännyt ylitseni ja horjuttanut uskoani omaan voimaani. 

Mutta jos omasta tuskastaan ei löydä mitään muuta merkitystä, aina voi palata tähän: ainakin se lisää empatiaa. En ehkä aikaisemmin ole oikeasti aivan ymmärtänyt, miten todellista kaamosmasennus on. Luulin että se on vain sitä että väsyttää. Nyt olen ehdottomasti sitä mieltä että valtion pitäisi kustantaa jokaiselle suomalaiselle kaksi viikkoa Kanarialla. Tai vielä parempi – voisimmeko vain siirtää koko valtion loppuvuodeksi Kanarialle? Kyllähän EU-parlamenttikin siirtyy kerran kuussa Belgiasta Ranskaan ja jotenkin sekin näyttää toimivan. Kai.

Mutta herranen aika, onneksi on joulu. Eilen olin kaupungilla, raahasin läppärikassiani ja yritin epätoivoisesti etsiä paikkaa jossa voisin hetken tehdä töitäni, joiden tekeminen tuntuu sekin tällä hetkellä täysin epätoivoiselta, ja ajattelin mielessäni että nyt en jaksa enää päivääkään, nyt on tullut se hetki kun en oikeasti enää jaksa, kun yhtäkkiä korviini kantautui enkeleiden laulu. Gloria, gloria, in excelsis Deo...

Tarkemmin katsottuna ne eivät olleetkaan enkeleitä (vai olivatko sittenkin?) vaan viisi honteloa, ihan liian pieniin takkeihin pukeutunutta teinipoikaa, jotka seisoivat laulamassa ostoskeskuksen ovien edessä. Miten heistä lähtikin sellainen ääni!

Juuri tätä rakastan joulussa – milloin tahansa aivan arkinen hetki voikin muuttua taianomaiseksi.

Kuva: Mari Waegelein

Jäin kuuntelemaan viisi laulua ja annoin pojille kaikki käteiseni. Moni muukin jäi, ja vielä useampi olisi selkeästi halunnut. Jäi hiukan muusta porukasta jälkeen, katsomaan taakseen, mutta sitten oli jo mentävä. Onhan kiire. Onhan paikkoja, joissa olla, asioita, joita tehdä, lahjoja, joita ostaa, maailma, joka on taas kerran saatava valmiiksi.

Ja sitä mietin taas, itsekin siinä kaahaamassa kirjoittamaan sähköposteja joilla ei vuoden päästä tästä päivästä ole enää mitään merkitystä, kuinka kiire on lopulta kuitenkin olemassa vain omissa ajatuksissa. No juu, joskus on tasan kolme minuuttia junan lähtöön, mutta aika usein sitä kuitenkin voisi pysähtyä, kun enkelit laulavat. Jos vain antaisi itselleen luvan, ei antautuisi tämän hätäilevän ja kaahaavan virran imuun.  

Vaikka joulukin on tulossa. Ystäväni kyseli minua seuraksi joulukuusikaupoille, ja samaan hengenvetoon kysyi, voiko joulukuusta sittenkään tuoda kotiin vaikka ei ole tehnyt vielä joulusiivousta.

Varmaan ei, jos kysyy joltain 1950-luvun kotirouville suunnatulta opaskirjalta. Nykyihmisille sanoisin, että kuusen tarkoitus on tuoda iloa ja luoda tunnelmaa, ei olla palkinto raatamisesta. 

Kuusi ei varmastikaan tiedä, onko ovenkahvat kiillotettu. Valot pois ja kynttilät palamaan – kuka siinä paria pölykoiraa huomaa.

Ainoa jouluaskarteluni tänä vuonna. Vihreät ovat Mimosan oksia ja ihanan vintage-henkisen koristeen löysin H&M Homesta.

Olen ottanut tänä vuonna aika iisisti joulukoristeiden kanssa. Olen kyllä nauttinut, ihaillut ja inspiroitunut valoista ja koristeista kaupungilla ja kavereiden luona, mutta en ole löytänyt energiaa alkaa askarrella kransseja tai ripustaa havuköynnöksiä.

Mutta kuusi on, tietysti. Kuusi ja kynttilät. Hankin tänä vuonna tekokuusen. Päätös syntyi hissuksiin viimeisen parin vuoden aikana. Se alkoi siitä, kun menin lukemaan Peter Wohllebenin kirjan Puiden salattu elämä ja sydäntäni alkoi jotenkin raastaa joulun jälkeen taloyhtiön roskiksille ja teiden varsille hylätyt kuuset. 

Viime vuonna yritin kiertää piston sydämessäni hankkimalla multaan istutetun vuokrakuusen, joka joulun jälkeen istutetaan takaisin maahan. Mutta sekä kuusen ruukussa että suojaruukussa oli tietämättäni ollut halkeama, jonka ansiosta upealle villamatolleni oli koko kuukauden ajan valunut mutaista vettä. (Se matto on nyt entinen matto – mutta toisaalta mieluummin matto kuin parketti!) Silloin ajattelin, että nyt riitti, ensi vuonna meille tulee muovikuusi.

Päätöksen sinetöi se, että taloudessani viettää tänä vuonna ensimmäistä jouluaan eräs puuhkahäntä. Nähtyäni viime viikkoina kuinka ahnaasti kissa pureskelee joulukuusen alaoksia, uskoisin tehneeni oikean päätöksen.

Monta vaihtoehtoa vertailtuani päädyin tähän Clas Ohlsonin kuuseen. Se oli minusta kaikista näkemistäni kuusista aidoimman näköinen (okei, poislukien Shishin puu, joka oli ehdottomasti kaunein – ja maksoi tonnin. Olin valmis panostamaan kerralla kunnolliseen kuuseen, koska aion käyttää sitä vähintäänkin seuraavat 10 vuotta ja se maksaa joka tapauksessa itsensä muutamassa vuodessa takaisin. Mutta en sentään ihan noin paljon.) 

Kun toin tekokuusen kotiin, suoraan tehtaalta tulleesta pahvilaatikosta tulvahti ilmoille kammottava muovin käry. Silloin ajattelin, että mitä hittoa olen mennyt tekemään. Muovista joulua!

Hankin kuusen led-valoilla, koska ajattelin että tämän täytyy olla nerokkainta sitten kahvallisten roskapussien. Kuusi, joka valaisee itse itsensä! Ei enää valojohtojen selvittelyä ja pyörittelyä. Mielikuvissani kokoaisin kuusen ja pistäisin töpselin seinään ja kas – tulkoon valkeus!

Todellisuudessa kuusi oli täynnä erilaisia töpseleitä, jotka piti kaikki liittää toisiinsa oikeassa järjestyksessä – harmi vain, että kukaan ei ollut vaivautunut merkkaamaan järjestystä mitenkään tai kirjoittamaan sitä käyttöohjeeseen. Ähersimme puolitoista tuntia ystäväni kanssa ja onnistuimme valaisemaan kuusen kolme alinta oksaa. Sen jälkeen päätin, että antaa nyt perkeles olla, ja kaivoin nöyränä tyttönä vanhat valosarjat koristelaatikosta. Yhtäkkiä niiden kierittely ja selvittely ei tuntunutkaan lainkaan hankalalta tai vaivalloiselta. 

Katsoin YouTubesta pari tree fluffing -videota (tämä vinkki tuli jouluhullulta ystävältäni, joka on jo pitkään suosinut tekokuusta. Kovimmat jouluttajat usein suosivat – sen kun voi laittaa esille jo marraskuussa huolimatta kuihtumisesta.) Videoilta opin, että on olennaista pöyhiä kuusen oksat tietyllä tavalla – muutama suoraan, pari sivuille tai ylös, näin se näyttää aidommalta kuin jos kaikki sojottavat siististi samaan suuntaan.

Ja kuten Satuhäissä konsanaan – vihdoin kaikki on hyvin. Lopulta, kuusi pöyhittynä, valot päällä, koristeet oksilla ja muovinkärykin haihtuneena, en voisi olla tyytyväisempi päätökseen. Kuusi on kaunis, ei varise, ei allergisoi, jaksaa kantaa painavimmatkin koristeet, eikä sen liikutteluun tarvitse jatkossa autoa. Se on ilman muuta kaksiooni liian suuri kuten kuuluukin, ja tulee ilahduttamaan joulusta toiseen. Kukaan vieraistani ei ole alkuun tajunnut sitä tekokuuseksi – vain jalka paljastaa totuuden, mutta ehkä ensi vuonna ompelen siihen jonkin pellavapussukan. Tai sitten täytyy vain ostaa itselleni paljon lahjoja kuusen alle.

Minulla on tapana hankkia joulukuuseen koristeita, jotka kuvastavat niitä asioita, joita toivon ensi vuodelle. (Olen kirjoittanut tästä omasta perinteestäni enemmän tässä jutussa.) Tänä vuonna hankin kuuseeni Rimowan matkalaukun, samanlaisen jonka omistan myös oikeassa koossa. Jos nimittäin jotain toivon ensi vuodelle, niin enemmän käyttöä sille laukulle. Unelmoin jostain ihanasta, inspiroivasta, mielikuvitusta ruokkivasta, elämänjanoa samaan aikaan sammuttavasta ja  kasvattavasta matkasta. 

Tämäkin koriste löytyi Helsingin ihanimmasta joulukoristekaupasta eli Tresorie Shopista.

Toinen tämän joulun uutuuksista: Pariisin vanha metrokyltti, jonka löysin Orangerie-museon museokaupasta.

Päätin, että kun töistä ei kuitenkaan tule mitään, tänään olkoon viimeinen työpäiväni. Pidän pienen joululoman ja yritän löytää järkeni ja itseni jostain konvehtirasioiden ja kirjamaratonien keskeltä. Huomenna menemme ystäväni kanssa katsomaan Pähkinänsärkijän – kansallisbaletin esityksiin emme onnistuneet saamaan lippuja, mutta huomasimme että sen voi nähdä elokuvateatterissa Bolshoi-baletin esittämänä. Katsokaas nyt, kaikkeen on aina ratkaisu.

Jouluaatoksi on luvattu lunta ja ihan pian päivä alkaa pidentyä. (Lausutaan tämä toivon evankeliumi vielä yhdessä: jouluaatoksi on luvattu lunta ja ihan pian päivä alkaa pidentyä.)

Aaton suunnitelmat ovat selvät: siinäkin mennään iisisti ja turhia stressaamatta. Minä hostaan, jokainen tuo mukanaan pari ruokaa, niin kenenkään ei tarvitse huhkia keittiössä.

Äidin porkkanalaatikon lisäksi odotan ystäväni leipomaa saaristolaisleipää ja siskon tekemää porkkalaa, ja joidenkin itselleni tuntemattomien ranskalaisten tekemää samppanjaa. 

Siinäkin: neljä hyvää syytä herätä. 

Terveisiä maailmalta

Saattaisit pitää myös näistä