Hyvän matkan merkki on se, että sieltä tuo aina jotain mukanaan kotiin – enkä nyt tarkoita avaimenperiä tai I LOVE MALLORCA -teepaitoja. (Harkitsin kyllä vakavissani HAKUNA MATATA -lippiksen ostamista Keniassa.)
Tarkoitan ennen kaikkea uusia tapoja ajatella ja tehdä asioita, elää omaa arkeaankin hiukan eri tavalla.
Muistan erään Pariisin-matkan, jonka jälkeen halusin juoda kaikki kylmät juomat pienestä kauniista lasista jäiden ja sitruunasiivun kera. Ja tietysti alkaa käyttää huulipunaa. Aina käytyäni jossain lämpimässä vannon, että tästedes syön aina pilkottuja hedelmiä aamiaiseksi ja alan lisätä arkenakin jäitä juomiin. Such luxe.
Piparminttuteetä Helsingissä.
Ennen kaikkea matkalla herää melkein aina ajatus: miksi en olisi tämä ihminen Suomessakin? Sellainen, joka on paljon vähemmän huolissaan ja nauttii paljon enemmän. Muistan, että minun ei tarvitse olla lomalla voidakseni pysähtyä kahville tai viinille vain, koska satun kävelemään kutsuvan näköisen terassin ohi. Miksi en Suomessakin voisi olla se ekstrovertti, joka hölisee ventovieraille ja moikkaillee lenkkipolulla vastaantulijoita?
Ja jokaisen matkan jälkeen olenkin. Mutta ihan kuten lomalla saatu rusketus, matkalla omaksuttu haalistuu ajan myötä. Sitä vain jotenkin antaa periksi, lopulta.
Toki jotkut asiat pysyvät. Mieltymykseni aperitivojen tarjoiluun ja rentoon emännöintiin ovat suoraa seurausta Italiasta, ja uskon että sekä Italiassa että Ranskassa vietetyt ajat ovat sallineet minun kasvaa suomalaiseksi, joka ymmärtää että kauneus ja nautinto ovat elämässä tärkeitä ja vakavastiotettavia pyrkimyksiä.
Mutta koska olen kokenut ne, tiedän niiden olevan totta ja mahdollisia uudestaankin.
Joskus, kun kaikki tuntuu surkealta tai mikään ei tunnu miltään, mietin tuollaisia kokemuksia. Muistatko, silloin kerran? Se oli mahdollista. Se on mahdollista. Se on sinussa.
Kauppareissun jälkeen – korikassin sain lahjaksi Keniassa.
Maaliskuiselta Kenian matkalta jäi käteen muutamia pieniä arjen valintoja, ehkä vähän suurempiakin.
Päätin tietysti taas alkaa syödä hedelmiä aamiaiseksi. Olen syönytkin. Uhkarohkeana ostan jopa mangoja ja papaijoita ja kypsyttelen niitä kuin lohikäärmeäiti ikiaikaisia muniaan.
Päätin vain sinnikkäästi Suomessakin jaksaa jutella tuntemattomille ja moikkailla naapureita, vaikka olisi kuinka lannistavaa kun kukaan ei moikkaa takaisin. Jos ihmiset haluavat olla epäsosiaalisia jurottajia, heillä on siihen täysi oikeus, mutta se ei tarkoita sitä että minun pitäisi olla sellainen.
Olen alkanut juoda iltapäiväteetä joka päivä. Usein piparminttuteetä – senkin löysin sattumalta uudestaan Keniassa ja ihastuin. Helsingissä ostan sitäkin Théhuoneelta, se on ihanan suurilehtistä ja vahvasti tuoksuvaa.
Olen alkanut käydä ostoksilla jättimäisen korikassin kanssa, ja kyseenalaistaa miksi vihannekset ja hedelmät pitäisi pakata pieniin pusseihin, joista ne kuitenkin heti kotiin päästyä puretaan pois. Keniassa muovipussit oli kielletty eikä paperipussejakaan käytetty juuri missään, joten hedelmät ja vihannekset ladottiin sellaisenaan kaupan kassalle ja sieltä kassiin eikä se ollut kenellekään ongelma.
Päätin mennä autokouluun. Tätäkin olin miettinyt jo pari vuotta, mutta Nairobissa tuntemani avuttomuus oli kuitenkin se neula, joka katkaisi kamelin selän.
Varmasti näistäkin tuliaisista osa haalistuu ajan myötä, mutta nyt tuntuu siltä että tämä matka käynnisti ehkä myös jonkin suuremman elämänmuutoksen.
Huhtikuun auringon alla Italiassa, 2019.
Kun olin ollut muutaman päivän auringossa, tuntui siltä kuin olisin – yhtään liioittelematta – syntynyt uudestaan. Väsymys hellitti, masennus hellitti, suolisto-oireet hellittivät, iho-oireet hellittivät. Aloin nukkua öisin. Kynnet alkoivat kasvaa niin kohisten että yhtäkkiä en enää pystynyt näpyttelemään tekstiviestiä puhelimella.
Ennen kaikkea muistin, että herranen aika! Tältä tuntuu kun on oikeasti elossa eikä vain raahaudu päivästä toiseen.
Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että kulunut (ja valitettavasti edelleen käynnissä oleva…) talvi on ollut itselleni kaikkien aikojen raskain, ja olen kärsinyt ensimmäistä kertaa tosi pahoista kaamosoireista. Oli silti dramaattista huomata muutos omassa voinnissa heti, kun pääsi johonkin missä on lämpöä ja aurinkoa.
Aloin miettiä, että mitä hittoa? Miksi yritän niin kamalasti sinnitellä ja tankata D-vitamiinia ja pukeutua lämpimästi ja istua kirkasvalolampun ääressä ja käydä päiväkävelyillä ja ajatella positiivisia ajatuksia, miksi yritän niin kamalasti sopeutua Suomen talveen kun voisin vain… lähteä? Johonkin, missä ei tarvitsisi yrittää niin hitosti.
Taputan itseäni olalle siitä, että olen niin kovasti yrittänyt sopeutua ja jaksaa ja löytää iloa ja nautintoakin talvikuukausista. Aina kannattaa yrittää tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, jotka on annettu. Mutta vaikuttaa valitettavasti vahvasti siltä, että ei tämä tule tästä ainakaan helpottamaan – kaamosoireet kuulemma vain pahenevat iän myötä.
Ehkä siis sen sijaan että yritän talvesta toiseen muokata itseäni tähän paikkaan sopivaksi, voisin mieluummin etsiä paikan, joka sopii minulle.
Olen jo pidempään unelmoinut siitä, että viettäisin ainakin osan talvikaudesta pois Suomesta, sillä ajatuksella, että ehkä sitten joskus. Nyt on tullut varmaan oikeasti aika toimia sen unelman suhteen.
En tiedä vielä yhtään minne voisin mennä ja mitä siellä voisin tehdä (työkseni) ja miten olisin tuntematta itseäni yksinäiseksi ja kuka hoitaisi kissaa, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan tietää kaikkea tuota nyt heti.
Ehkä nyt riittää se tieto, että – pitkästä aikaa – minulla on unelma ja tavoite.
Saavuin pari päivää sitten Keniasta kotiin. Olen siitä asti miettinyt, mitä voisin kertoa siitä – Keniasta, Afrikasta, niistä muutamista viikoista joihin tuntui mahtuvan enemmän elämää kuin pariin viime vuoteen.
No, kuten sanotaan: kun et tiedä mistä aloittaa, aloita alusta.
Yhtenä tammikuun iltana mieleeni asettui ajatus, kirkas ja terävä:
En jaksa enää istua kotona ja odottaa, että elämä alkaa. Haluan vaan alkaa elää.
Avasin läppärin ja varasin lennot Keniaan. Olin saanut maahan kutsun jo syksyllä, ystävältä jonka olen nähnyt viimeksi vuosia sitten Sambiassa. Olin vastannut kutsuun kuten olen vastannut kaikkeen viimeiset pari vuotta:
Siis kuulostaa ihanalta, olispa upeeta! Mut pitää nyt kattoo miten tää koronatilanne ja kaikki.
Sinä tammikuun iltana tuntui, etten enää jaksa katella. Enkä odottaa. Haluan vain mennä ja elää.
Jossain Intian valtamerellä. Hakuna matata.
Viimeiseen asti en uskaltanut oikeasti ajatella, että matka toteutuu. Sanoin kuukauden ajan, että olen ehkä lähdössä Keniaan. Pettymyksistä ja peruutuksista kun on tullut viime vuosina enemmän sääntö kuin poikkeus. Rajanylitys vaati paljon paperityötä ja missä tahansa kohdassa olisi voinut kosahtaa – mitä jos jompikumpi maa laittaakin yhtäkkiä toisen punaiselle listalle? Mitä jos koronatesti onkin positiivinen? Ja sitten vielä ne uutiset hetkeä ennen lähtöäni, uutiset jotka kaiken kauhean lisäksi pistivät kansainvälisen lentoliikenteen sekaisin.
Vielä lentokentälläkään, edes syödessäni pahaa ja ylihintaista sushia, en oikeasti uskonut olevani lähdössä.
Vajaata vuorokautta myöhemmin Afrikan mantereelle kuitenkin laskeutui pitkään villakangastakkiin ja painaviin lenkkareihin pukeutunut hahmo. Lämmintä oli 32 astetta. Ukundan lentokenttä Kenian rannikolla oli sanan mukaisesti pelkkä kenttä keskellä peltoa. Matkatavarat tuotiin peräkärryllä katoksessa odotteleville matkustajille.
Vaihdoin vessassa villakangastakin kesämekkoon ja sandaaleihin. Varpaani näyttivät väsyneiltä ja harmailta, kuten kaikki minussa. Siltä, että ne eivät olleet nähneet kuukausiin aurinkoa, kuten ei mikään minussa.
Heti kulman takana lentokentältä näin ne asiat, joita ihminen näkee Afrikassa: punainen maa, paljasjalkaiset lapset juoksemassa jalkapallon perässä, tienvarren hökkelit joissa kaupiteltiin mangoja ja maissia.
Aloin vihdoin uskoa. Olen täällä. Olen oikeasti täällä. Olen elossa ja olen matkustanut johonkin, missä on aurinko ja lämmin meri. Hotellille tullessani sain eteeni sipsejä ja tuorepuristettua vesimelonimehua. Tiesin välittömästi olevani oikeassa paikassa.
Diani Beach ja maailman paras janojuoma.
Voisinpa kertoa teille Intian valtameren aalloista! Melkein valkoisesta hiekasta ja vuorovesistä, jotka päiväntasaajalla ovat niin valtavan vahvat että laskuveden aikaan keskelle merta ilmestyy isoja hiekkasärkkiä, kuin saaria. Yhtenä päivänä ajelimme paikallisten poikien veneellä katsomaan niitä. Veneen kyljessä luki Life’s a beach ja mankasta soi Bob Marley ja mietin, miten onkin niin, että vuodesta, paikasta, maisemasta toiseen, Bob Marley sopii aina tällaisiin tilanteisiin, eikä pelkästään sovi vaan on oikeastaan välttämätön osa niitä.
Puhuimme tuloillaan olevista vaaleista – Keniassa puhe politiikasta on puhetta siitä kuka kandidaateista on vähiten roisto, kuka on jo varastanut sen verran että tällä kierroksella ehkä varastaa vähän vähemmän. Vaalit tietävät aina myös mellakoita, väkivaltaa ja kaaosta. Silti – hakuna matata. Se on lause, jonka kuulin Kenian rannikolla usein.
Nairobissa harvemmin. Kaipa suurissa kaupungeissa on suuren kaupungin kiireet, kaikkialla maailmassa. Olin pakannut mukaani valtavan pinon kirjoja, ajatuksena että ystävieni ollessa päivät töissä minä vain makoilisin auringossa ja lukisin. Mutta höpsis – siitä asti kun astuin Nairobiin, ohjelmaa riitti.
Modernia eleganssia ja perinteistä swahili-tyyliä Nairobin putiikeissa.
Oli taidegallerioita, joissa kierrellä ja puutarhoja, joita ihmetellä. Niin paljon koreja ja kuppeja ja kippoja ja värikkäitä kankaita hypisteltäväksi. Liikenneruuhkia, joissa istua ja marketteja, joista hedelmät ja vihannekset ostettiin ilman muovipusseja, pakattiin suoraan isoihin korikasseihin.
Oli syntymäpäiväjuhlia ja illallisia ja viinilaseja ja joogatunteja – kaupungin sosiaalinen elämä toivotti uuden tulokkaan samantien tervetulleeksi. Se on ihanaa paikoissa, joissa on vahva expat-yhteisö: ihmisiä tulee ja menee ja jokaisella on tuoreessa muistissa, millaista oli olla se uusi tyyppi.
Voisinpa kertoa kukista, siitä kuinka niitä on kaikkialla – puissa, pensaissa, maassa, maljakoissa, isoissa saaveissa teiden varsilla ja supermarketeissa. Kaikki meidän leikkokukkamme ovat Keniassa lähituotantoa. Ja kaikki meidän tutut huonekasvimme ovat ovat Keniassa puutarhakasveja, mutta kymmenen kertaa suurempia. Yritin havainnollistaa peikonlehtien kokoa poseeraamalla valokuvassa sen vieressä, mutta ei se lehti edes mahtunut kuvaan.
Kansainvälisenä naistenpäivänä lähdin paikkaan josta olen haaveillut vuosikausia – Karen Blixenin kotitaloon kaupunginosassa, joka on nimetty hänen mukaansa. Seisoin kuistilla, sillä samalla jolla Karenkin seisoi, katsoin samoja Ngongin kukkuloita joita Karenkin aikoinaan katsoi. Tunsin kylmiä väreitä tajutessani, että ehkä juuri tätä maisemaa hän muisteli kirjoittaessaan ne kuuluisat sanat:
I had a farm in Africa, at the foot of the Ngong hills…
Karenin traktori. Karenin kuisti ja koira.
Sisällä kaikki oli upeaa – vielä upeampaa kuin olin kuvitellut. (Ikävä kyllä siellä ei saanut kuvata, mutta ulkona sain luvan napata kuvan Karenin traktorista. “She never let anybody else drive it.”) Karenin alkuperäiset tavarat ja huonekalut olivat paikoillaan. Sen sijaan paroni von Blixenin vaatekaappiin oli tehty moderni lisäys – siellä roikkuivat Robert Redfordin safariasu ja Meryl Streepin saappaat Karenin kirjaan perustuvasta elokuvasta Minun Afrikkani.
Viime vuosina olen toisinaan kuullut, että nykyaikana ei olisi enää soveliasta fanittaa Karen Blixeniä. Olihan hän kuitenkin kolonialisti.
“She was a good person. She left a great legacy here”, sanoi eräs poika, kun kysyin mitä nairobilaiset itse ajattelevat Karenista. (Hyvä muistutus siitä, että sen sijaan että me täällä jossain keskenämme vänkäämme mikä on oikein ja mikä väärin, kannattaisi ehkä antaa puheenvuoro heille, joita asia oikeasti koskee.)
Taas kerran ajattelin: kaikenlaiset asiat voivat olla totta samaan aikaan. Karen Blixen oli kolonialisti ja uskomattoman rohkea nainen, joka teki paljon paikallisen väestön hyväksi – sekä lahjakas kirjailija ja taiteilija ja monella tapaa insipiroiva ihminen. Aninternational woman of adventure.
Päätin, että tästedes minäkin aion olla sellainen. Vielä senkin jälkeen, kun palaan takaisin Suomeen.
Hetki ennen dhow-veneeseen astumista. “Don’t worry, there are no crocodiles here.”
Ajattelin sitä muutenkin paljon tällä matkalla: miten kaikenlaiset asiat voivat olla totta samaan aikaan ja miten monta todellisuutta voi elää rinnakkain.
Muutamia todellisuuksia, joita Afrikassa usein erottaa vain aita – jos sekään:
Ylellisen rantahotellin turkoosi merivesi ja valkoinen hiekka, kookosvettä suoraan pähkinöistä, aurinkopedin valkoisena heiluvat verhot, afternoon tea, madam?
Ja heti portin takana ne pojat veneineen, ne kenialaiset, jotka alkavat pelätä vaaleja jo kuukausia etukäteen.
Nairobin upeat ravintolat, akuuttia kuolaamista aiheuttavat sisustusliikkeet joihin on kuljetettu aarteita ympäri Afrikkaa ja Aasiaa, taidegalleriat ja kylpylät joissa voi viettää kokonaisen päivän hierottavana, puunattavana ja lakattavana… ja kotimatkalla nähdä valtavat slummit, jumahtaa Mombasa Roadin liikenneruuhkaan, katsoa kuinka ihmiset ja lehmät ja vuohet vaeltavat tienviertä, kaikki kävelemässä johonkin kaupungissa, jossa ei oikeastaan voi kävellä mihinkään. Paitsi jos ei ole vaihtoehtoja.
Kenties missään ei tule yhtä näkyväksi kuin Afrikassa se, että syvä kärsimys ja vieläkin syvempi ilo voivat olla olemassa samaan aikaan, samassa paikassa, samassa ihmisessä.
Ajattelin sitä kun näin Kongo-jokeen (“but not the famous one”) voltteja heittelevät pojat ja Tawan kylässä pienen tytön, joka tanssi reikäisessä punaisessa mekossaan villisti pyörien, niin että punainen maa pölisi.
Ajattelin sitä tällä matkalla usein, kun luin suomalaisten tuttavien some-päivityksiä, joissa pohdittiin onko sopivaa iloita kun naapurissa soditaan.
Minä olen viime viikot iloinnut. Iloinnut ja ihmetellyt niin että sydän meinasi räjähtää, enkä ole tuntenut siitä tippaakaan syyllisyyttä. Päinvastoin olen ajatellut, että tällaisina aikoina ilon löytäminen ei ole pelkästään etuoikeuteni vaan suorastaan velvollisuuteni.
Jossain savannilla kello kuuden ja kahdeksan välillä.
Ja iloa, voi että sitä minä löysin Keniasta. Auringossa kypsyneistä hedelmistä, joita söin varmaan kaksi kiloa päivässä (sain nopeasti maineen naisena, joka rakastaa papaijaa – “extra papaya, I’ve heard about you”, sanoi tarjoilija yhtenä aamuna aamiaisella). Apinoista, jotka aamuisin riehuivat puissa ja varastelivat joskus sämpylöitä pöydästä. Siitä kun kuumana iltana lasissa on niin kylmää valkoviiniä, että lasi hikoilee. Siitä, että ympärillä oli aina joku, jonka kanssa skoolata. Jokaisesta uudesta ihmiskohtaamisesta, joista ikimuistoisin oli ehkä tämä:
Yhtenä päivänä sain kutsun tulla pieneen Tawan kylään tutustumaan paikallisiin punojanaisiin, jotka tekevät koreja suomalais-kenialaiselle Mifukolle. (Mifukon perustajat sattuivat olemaan itse samaan aikaan maassa ja olivat huomanneet Instagramista, että olin Keniassa.)
Kylä sijaitsee kolmisen tuntia Nairobista mutta mikäs siinä – sovin hinnan paikallisen taksikuskin kanssa ja lähdimme matkaan. Afrikassa matkustaminen voi tuntua vaikeasti lähestyttävältä, koska kaupunkien rakenne on niin hajanainen, keskustoja tai kävelykatuja ei useinkaan ole, eikä myöskään läheskään aina julkista liikennettä, mutta tietäkää tämä: Afrikassa kaikki on aina järjestettävissä. Aina löytyy joku, jolla on auto ja aikaa. (Tai joku, jolla on vene, tai hotelli, tai sisko jolla on hotelli, tai joku joka voi roudata tavarasi tai pestä pyykkisi, tai hoitaa minkä tahansa järjestelyn, asian, matkan tai mieliteon puolestasi. Matkustaminen Afrikassa on tavallaan vaikeaa ja samaan aikaan helpompaa kuin missään muualla.)
En koskaan unohda sitä hetkeä, kun ajoimme Mama Kaseen talon pihaan ja parikymmentä naista toivotti meidät tervetulleeksi tanssien ja laulaen. Yritin päästä jyvälle kiondo-korien punontatekniikasta, mutta näiden mamojen kädet olivat niin vikkelät, että silmäni eivät pysyneet perässä. Nauroimme ja juttelimme ja söimme mangoja suoraan puusta.
Muistin jälleen, että ihminen voi viettää ihanan päivän sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa ei puhu sanaakaan yhteistä kieltä. Yhteys ei tarvitse kieltä tai puhetta, se tarvitsee vain läsnäoloa, keskinäistä kunnioitusta ja halua ymmärtää toista. Se on yksi tärkeimmistä ja suurimmista asioista, jonka olen oppinut matkustaessani, eikä se koskaan lakkaa liikuttamasta minua.
Kun ajattelen elämäni kaikkein, kaikkein onnellisimpia hetkiä, aika moniin niistä liittyy Afrikka, rytisevä jeeppi ja sen alla pölisevä tie.
Olen vuosia yrittänyt löytää sanoja sille tunteelle, joka minut valtaa savannilla, siinä vielä toistaiseksi onnistumatta.
Se on täysin puhdasta, lapsekasta riemua. Se on selittämätön tunne siitä, että on tullut kotiin, vaikka on niin kaukana kotoa kuin suunnilleen voi olla.
Se on tunne, jota en ole tuntenut missään muualla. Ja tunne, jota olen ikävöinyt ja etsinyt uudestaan siitä asti kun sain sen ensimmäisen kerran tuntea.
Tällä matkalla en onnistunut järjestämään pidempää safaria, mutta yhtenä aamuna hyppäsimme viideltä aamulla Peter-nimisen miehen kanssa jeeppiin (kuten sanottua – Afrikassa kaikki on järjesteltävissä) ja huristelimme Nairobin kansallispuistoon metsästämään leijonia. Tahdoin saada suuren, sainkin seitsemän. Näin leijonia juoksemassa, leikkimässä, nukkumassa. Uroksen ja naaraan, joilla oli soidinmenot meneillään. Äidin ja kaksi pentua, kaksi urosta nukkumassa kasassa (they must be brothers, sanoi Peter – on hyvin harvinaista nähdä urosleijonia kimpassa). Näin yhden vaanimassa seeproja, jotka tiesivät mikä niitä odottaa. Ne lakkasivat syömästä ja kerääntyivät lähekkäin kasaan, korvat höröllä, kaikki aistit ylivirittyneenä ja valmiina toimimaan. (Helpotuksekseni leijona kyllästyi tovin jälkeen ja kömpi lajitoverinsa viereen nukkumaan.)
Olin iloinen nähdessäni leijonat, mutta ennen kaikkea olin iloinen ja helpottunut, että olin saanut kiinni kaipaamastani tunteesta. Tämän ymmärsin heti ensimmäisen safaripäiväni jälkeen jo silloin vuosia sitten – siinä missä muut turistit Afrikassa metsästävät big fiveä (leijona, puhveli, sarvikuono, leopardi, elefantti), minä olen sen ensimmäisen juovuttavan päivän jälkeen metsästänyt aina vain tuota tunnetta. Eläinten bongaaminen on pelkkää bonusta.
Iltapäivällä palatessani kotiin nenäni oli palanut, tukka oli täynnä hiekkaa ja naamaan sattui, koska olin hymyillyt korvasta korvaan aamuviidestä asti. Juuri siltä safarin jälkeen kuuluukin tuntua.
Yhtenä viikonloppuna vuokrasimme airbnb:n Naivasha-järveltä. Sen pihassa vaelteli seeproja. Iltaisin auringonlaskun aikaan virtahevot nousivat järvestä maalle syömään. Silloin oli tärkeää rientää laittamaan portit ja ovet kiinni, jotta ne eivät eksyisi pihaan (tai sisälle taloon, varoitteli meidät tervetulleeksi toivottanut Lucy).
Päivällä ajelimme savannilla pahkasikojen ja gnuantilooppien seassa, ja taas naamaa särki hymyilemisestä. Iltaisin söimme ulkona takkatulen ääressä. Aamuisin join sikurikahvia aurinkotuolissa, kuuntelin kun lapset hokivat jotain lorua (“avocado, avocado, that’s the name of the game”), söin papaijaa, katselin perhosia ja odotin seeprojen saapuvan. Mietin, miten voisin ikinä palata täältä takaisin normaaliin elämään. Mietin mitä ylipäätään on “normaali elämä”. Voisiko se olla jotain enemmän tämän kaltaista. Esitin mielessäni hiljaisen toiveen, että se voisi. Että minulle se voisi.
Nukuin yöt hyttysverkon alla, kuuntelin pimeää ja hiljaisuutta. Sellaista jota ei ole Nairobissa eikä Helsingissä.
Helsingissä hiljaisuus on erilaista. En ole vielä tottunut siihen.
Keniassa ympärillä oli aina ihmisiä. Ja eläimiä, ja kasveja, ja värejä, ja ääniä, ja tuoksuja. Kaipaan sitä kaikkea.
Tajusin, että olen kaivannut sitä jo pitkään, jo kauan ennen kuin edes lähdin matkaan.
Viimeinen auringonlasku – ja virtahevot – Naivasha-järvellä.
Viimeisenä iltanani Nairobissa katsoin 8-vuotiaan ystäväni Fridan kanssa Henkien kätkemän. Muistatteko sen kohtauksen, jossa Chihiron ääriviivat alkavat kadota, ja hänen on syötävä jotain henkien maailmasta tai muuten hän katoaa kokonaan?
Tajusin, että juuri siltä minusta on tuntunut viimeiset pari vuotta. Että ääriviivani katoavat. Että olen olemassa, mutta hädin tuskin elossa. Että elän kaikkien aikojen pisintä talvea, jossa kevät ei vain koskaan koita. Pandemia, eristäytyneisyys ja niiden aiheuttama yksinäisyys, jatkuva sairastelu, päivät ja viikot ja kuukaudet jotka vain katoavat johonkin, tunne siitä kuinka elämä ei mene eteenpäin mutta minä silti vanhenen, vuosi vuodelta paheneva kaamos ja kaikki ne asiat joista joudumme päivittäin (onneksi vain) lukemaan… no, ne kaikki olivat vaatineet veronsa. Syöneet naista pala palalta, enkä ollut oikein löytänyt tapoja palauttaa ne palaset paikoilleen.
Olen viimeiset pari vuotta kärsinyt sellaisesta väsymyksestä, johon ei auta lepo, vaan ainoastaan elämä. Kun olen kaivannut matkustelua, tajuan nyt, että oikeasti olen kaivannut elämää.
Olen rakastunut jokaiseen Afrikan maahan, joissa minulla on ollut ilo ja etuoikeus käydä, mutta Kenia varasti aivan erityisen suuren palan sydämestä.
Lempikohtaukseni Call Me By Your Name -elokuvassa on se, jossa Oliver sanoo Eliolle:
I remember everything.
Olen ajatellut sitä lausetta viime päivinä usein. Ajattelen niin tästä matkasta – muistan kaiken, tulen aina muistamaan kaiken. Niin paljon sellaista joka ei ole tallentunut näihin sanoihin tai kameran kuvarullaan, sellaista jota en osaa edes sanoittaa mutta jonka voin yhä tuntea jollain sielu- tai solutasolla.
Ennen kaikkea tulen aina muistamaan Kenian paikkana, joka herätti minut takaisin eloon kaikkien aikojen pisimmän talven jäljiltä.
Olen tänä vuonna vähän myöhässä joululoman lukuvinkkien kanssa, mutta toisaalta olen tänä vuonna vähän myöhässä melkein kaiken kanssa. Onneksi hyvät kirjat ovat hyviä kirjoja vielä joulun jälkeenkin.
Oman joululomani suunnitelmat ovat selvät: aion käydä kävelyllä, lukea ja toivottavasti nukkua. Juuri nyt tuo kuulostaa siltä, mistä unelmat on rakennettu.
Tähän juttuun valikoin loppuvuonna lukemistani kirjoista sellaisia, joita itse haluaisin lukea joululomalla: nautinnollisia lukuromaaneja, joiden parissa viihtyy. Ja joita tekee pikkuisen mieli ahmia.
Meri ValkamanSinun, Margot on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa: 1980-luvun alussa suomalainen toimittaja Markus muuttaa perheineen Itä-Berliiniin vasemmistolaisen sanomalehden kirjeenvaihtajaksi. Markus uskoo vahvasti DDR:n ideologiaan ja ihanteisiin, mutta älykäs ja kirjallisesti lahjakas vaimo Rosa turhautuu kodin ympärillä pyörivään arkeen. Berliiniin muurin murtuessa murtuu myös Markuksen ja Rosan avioliitto.
Nykyajassa Markuksen ja Rosan nyt aikuinen tytär Vilja löytää isänsä kuoltua nipun vanhoja kirjeitä, joista jokainen on allekirjoitettu “sinun, Margot”. Kirjeiden myötä Vilja ryhtyy selvittämään, kuka salaperäinen Margot oli, kuka hänen isänsä oikeastaan oli… ja mitä hän lopulta itse muistaa omasta lapsuudestaan Berliinissä?
Valkaman kirja kertoo samalla kiinnostavasti itäsaksalaisten arjesta muurin takana ja toisaalta pohtii muistoja, muistamista, sukupolvien välisiä suhteita ja muuttuvaa maailmaa. Samalla se onnistuu olemaan todella mukaansatempaiseva romaani, johon tekee mieli upota.
Jessie Burtonista on vaivihkaa tullut yksi luottokirjailijoistani. Olen tykännyt jokaisesta hänen kirjastaan, joita yhdistää usein kolme tekijää: naisvetoiset tarinat, sijoittuminen kulttuuri- ja taidemaailmaan ja ihanan mehukas kerronta. Burtonin kirjat ovat täydellisiä lukuromaaneja – tarinat imaisevat mukaansa, vievät vieraisiin paikkoihin ja aikakausiin ja viihdyttävät olematta hömppää.
Tunnustus kulkee kahdessa ajassa: 1980-luvulla nuori Elise tapaa itseään vanhemman, karismaattisen kirjailijan Connien ja rakastuu. Connien kirjasta on tekeillä elokuva, minkä vuoksi pariskunta päätyy Hollywoodiin. Nykyhetken Lontoossa elämänsä suuntaa etsivä Rose pestautuu nyt erakoituneen Connien avustajaksi, koska epäilee Connien tietävän jotain Rosen äidistä, joka jätti perheensä Rosen ollessa vauva.
Hmm, näköjään minulla on ollut jonkinlainen teema tänä syksynä: myös Alexandra Andrewsin kirjassa Kuka on Maud Dixon? päähenkilö pestautuu menestyneen kirjailijan assistentiksi. Kirjailijanurasta haaveileva Florence mokaa hommansa newyorkilaisessa kustantamossa mutta saa yllättävän työtarjouksen lähteä maaseudulle assistentiksi salanimellä kirjoittavalle kirjailija Maud Dixonille, jota edes tämän kustantaja ei ole koskaan tavannut. Salanimen takaa paljastuu nainen nimeltä Helen, joka opettaa Florencelle yhtä sun toista kirjoittamisesta, klassisesta musiikista, ruoanlaitosta ja hohdokkaasta elämästä ja ottaa Florencen myös mukaansa tutkimusmatkalle Marokkoon seuraavaa kirjaansa varten. Kun Marokossa Florence herää auto-onnettomuuden jälkeen ja Helen näyttää kadonneen jäljettömiin, ilmaantuu Florencelle houkutteleva tilaisuus…
Andrewsin kirja on superviihdyttävä, terävä ja paikoitellen hauskakin psykologinen trilleri – ei perinteinen dekkari kuitenkaan. Tykkäsin piikikkäistä hahmoista, joista kumpikaan ei ole erityisen miellyttävä ihminen. Herkku!
Vaikka Ann Patchett ja Jessie Burton ovat hyvin erilaisia kirjailijoita, omassa mielessäni he kuuluvat samaan ryhmään: luottonaisiini, joiden jokaisesta kirjasta tiedän pitäväni.
Hollantilainen talo on ensimmäinen suomennos Patchettilta. Se kertoo Dannysta ja Maevesta, sisaruksista, jotka kasvavat hulppeassa talossa Philadelphiassa. Kun isä kuolee, sisarukset joutuvat jättämään talon ja perheen aiemmat rikkaudet, mutta palaavat talolle uudestaan ja uudestaan – sekä ajatuksissaan että fyysisesti. Hollantilainen talo on sukusaaga, mutta pohtii myös nostalgiaa ja ihmisen suhdetta menneeseen. Voiko siitä koskaan täysin vapautua ja oliko se edes sellainen kuin muistamme?
Patchett on klassinen amerikkalainen laatukertoja, mutta hänen kirjoissaan poikkeuksellista on tietynlainen myötätuntoinen, humaani ääni. Patchettin teksti tuntuu aina vaivattomalta, vaikka on täynnä painavia huomioita ja isoja teemoja.
Viimeiseksi vielä ihan puhdas viihdepläjäys! Halusin tänä vuonna lukea jonkin jouluaiheisen romaanin, ja tarjontaa olikion yllättävän paljon! Selkeästi jouluteemaiset hömppäkirjat ovat Juttu siinä missä jouluteemaiset hömppäelokuvatkin. Tartuin Joanna Bolourin kirjaan Paras aika vuodesta, koska useampikin tuttuni oli suositellut sitä Instagramissa – ja vieläpä sellainen tuttu, joka ei ehkä yleensä lukisi tämäntyyppisiä kirjoja.
Kirjan alkuasetelma on kaikkien joululeffojen peruskauraa: neljääkymppiä lähestyvä Emily eroaa juuri ennen joulua. Hän ei halua jälleen kerran olla joulupöydän ainoa sinkku (onko tämä oikeasti yhtä suuri ongelma kuin jouluelokuvat ja -kirjat antavat ymmärtää?), mutta onneksi apu tulee yllättävältä, joskin ärsyttävältä taholta.
Tämä kirja yllätti! Kannen perusteella odotin tahmaista siirappia, mutta sisältö oli ennemminkin kirpeä karkki. Olin alkuun epäileväinen, jaksaisinko edes lukea kirjaa loppuun, mutta Bolouri on niin hauska, että viihdyin kirjan seurassa vallan hyvin pari iltaa. Juoni oli toki ennalta-arvattava, mutta kirjassa oli samanlainen tunnelma kuin onnistuneissa joulunajan romanttisissa komedioissa (joita on toki maailmassa aika vähän): vinksahtanut perhe, isoja juhlia, nokkelaa sanailua.
Tänä vuonna omaan jouluuni kuuluu edellämainituista korkeintaan ensimmäinen, mutta ehkä kirjat tarjoavat juhlahumua ja nokkelaa sanailua.
Sehän kirjoissa on niin ihanaa – niiden kautta pääsee kaikenlaisiin paikkoihin ja tapaa kaikenlaisia ihmisiä poistumatta edes kotoa.
