Tulin eilen takaisin kotiin. On oikeastaan aika kivaa olla taas täällä, vaikka vähän hirvittääkin. Sähköpostin avaaminen ja sen sellainen.
Eilen kävin ystävän juhlissa ja olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. Tai no – mehtäläisellä kaupungissa, sillä semmoinen minusta parissa viikossa tuli. Mehtäläinen. Mitä nämä tyylikkäät tyypit ovat, ja miten näiden seurassa ollaan?
Pari viikkoa ei ole pitkä aika normielämässä, mutta se on pitkä aika pois normielämästä. Jos käyttää kaikki päivänsä luonnossa kävellen, pitää puhelinta lentokonetilassa eikä lue uutisia, Facebookia tai sähköpostia, ja on vieläpä niin erikoisessa ympäristössä kuin pyhiinvaellus, sitä siirtyy äkkiä toiseen todellisuuteen. Ja tämä todellisuus täällä alkaa tuntua kovin kaukaiselta. Ehkä jopa vähemmän todelta.
Kotiin palatessani bussiaikataulua tutkiessani en muistanut enää omaa osoitettani. Se kertonee kaiken siitä, miten täydellisesti mieli tuli nollattua…
Oli järkytys palata arkeen, siellä santiagolaisessa keittiössä aamukahveineen ja leivänpaahtimineen. Siinäkö se oli? Kaksi viikkoa ihmeellistä elämää, riemua, turmelematonta iloa ja täydellistä mielenrauhaa, ja sitten taas tätä? Miksei aina voisi elää niin?
Mietin, mihin seuraavaksi. Johonkin pois, kauas tai lähelle. Lämpimään, kylmään, ihan sama. Googlailin lentoja ja juna-aikatauluja.
Sitten tajusin, että jos ajattelen ilon, mielenrauhan tai riemun olevan sidottu johonkin paikkaan – tai pikemminkin liikkeessä olemiseen – saan paeta koko loppuelämäni.
Ymmärsin, että eihän minun oikeastaan tarvitse palata samaan arkeen kuin ennen. Samaan paikkaan, ehkä, mutta ei samaan elämään.
Miksi en voisi suhtautua työasioihin, terveysasioihin, ihmissuhdeasioihin tai raha-asioihin sillä samalla luottamuksella, jolla astelin yksin keskelle säkkipimeää metsää, ilman taskulamppua, ennen kuin aurinko oli noussut?
Ihmeellinen huolenpidon tunne seurasi minua koko matkan. Tai ei oikeastaan seurannut, vaan ympäröi – se oli kaikkialla ja koko ajan. En kokenut sekuntiakaan olevani yksin, vaikka kävelin 330 kilometriä yksin.
Miksi en voisi arjessakin vain päättää luottaa sokeasti siihen, että kaikki järjestyy kyllä – aina. Muistaa, että minun tehtäväni ei ole miettiä yötä päivää, miten asiat hoituvat, vaan luottaa, että ne hoituvat – ja olla valmiina ja avoinna näkemään polku tai auttava käsi, kun sellainen ilmestyy eteeni.
Kun aamuisin sumu oli niin sakeaa, ettei voinut olla varma siitä oliko sen takana tie vai rotko, en epäröinyt hetkeäkään jatkaa matkaa. Tiesin, että minun hommani oli kävellä eteenpäin eikä epäröidä ja kyseenalaistaa joka käänteessä.
Vaikka olen palannut kaupunkiin ja arkeen, minun ei ole pakko palata siihen kollektiiviseen pelkoon, sähläykseen, tyhjänpäiväisten asioiden jahtaamiseen ja päättömänä säntäilyyn, joka helposti nielaisee mukanaan, jos ei ole tarkkana. Jos ymmärsin caminolla, mikä on totta ja mikä on oikeasti tärkeää, ehkä muistan sen täälläkin. Jos osasin siellä luottaa ja luopua kontrollista, ehkä osaan täälläkin.
Tai se avoimuus ja tuomitsemisen puute, jolla suhtauduin kaikkiin metsäpoluilla tai yömajoissa tapaamiini tyyppeihin… Ja joilla he suhtautuivat minuun. Mikä muka estää suhtautumasta samalla avoimuudella ihmisiin, joihin törmään Alepassa?
Istuessani junassa Santiagosta pois sain halolla päähän -oivalluksen: se rauha ja ilo, joita tunsin vuorilla, ja se turvallisuuuden tunne, joka ympäröi minut metsässä, ei tullut mistään ulkopuolelta (ei edes vuorista tai metsästä), vaan minusta. Kaiken järjen – ja tunteen – mukaan se kaikki on siis myös täällä. Helsingissä, ratikoissa, jopa siellä Alepassa.
Ehkä se on vähän helpompi kaivaa esiin jossain muualla kuin tässä uutistulvan ja kassajonojen keskellä, mutta kaikkialla se silti kulkee mukana.
Tämän kuvan nappasin yhden pitkän kiipeämisen jälkeen. Muistan, että juuri tuolla hetkellä mietin, että maailmassa jossa voi olla mitä tahansa, haluaisin mieluiten olla an international woman of mystery.
Seikkailuni maailmalla eivät siis takuulla pääty, mutta uskon, että nyt voin – pitkästä aikaa – olla ihan onnellinen täälläkin, jopa ilman pakosuunnitelmaa. Ei ahdista, vaikka seuraavasta reissusta ei ole vielä tietoakaan ja tili on tyhjä.
Luin reissussa monta kirjaa, joista yhdessä – en ikävä kyllä muista missä niistä – oli tämä lause:
All that time I was looking for a way out, when what I really needed was a way in.
