Olen tällä viikolla pyöritellyt mielessäni yhtä isoa päätöstä. Sattuipa niin, että juuri tätä asiaa pähkäillessäni haahuilin Akateemiseen ja löysin alekorista Dolly Partonin kirjan Dream More, joka perustuu Dollyn joitakin vuosia sitten pitämään valmistujaispuheeseen Tennesseen yliopistolla.
Otin ilolla vastaan kirjan, jossa Dolly-Mama kertoo nuorisolle, mitä on elämästä oppinut, koska tämä leidi sattuu olemaan yksi suurimmista idoleistani. Tavoitteeni elämässä on olla enemmän kuin Dolly – no, ehkä ilman sitä tukkaa ja plastiikkakirurgiaa ja strassimekkoja.
Ihastuin Dollyyn jo teininä, kun näin hänet jossain telkkarin talk show’ssa. Ensimmäisenä näin tietysti valtavat silikonitissit, tukkalaitteet ja kimaltavan mekon ja pyörittelin silmiäni, apua mikä tyyppi. Sitten Dolly avasi suunsa ja kaiken glitterin ja hiuslakan alla oli maailman hauskin, lämpimin, anteliain, fiksuin, hyväsydämisin nainen, jolla oli uskomaton elämäntarina, joka oli jättimäisestä menestyksestään huolimatta nöyrä ja keinotekoisesta ulkonäöstään huolimatta täysin aito. Rakastan Dollyn kykyä olla juuri sitä mitä on anteeksi pyytelemättä – kuten hän on itse sanonut: “I have no taste and no style and nobody cares. I love it!”
Luin kirjan yhdeltä istumalta ja nauroin monta kertaa ääneen.
“The first place I look when I am choosing to work with someone is at his or her eyes. If it’s a man and he’s looking at my eyes, then I think he’s looking for my intelligence. If he looks at my mouth, then I know he’s looking for my wit. But if he’s not looking where everyone else looks first, then he may be looking for a man!”
Ja kyllä vain, kirjasta löytyi myös se ajatus, joka sopi tähän tilanteeseen ja kaikkiin muihinkin tilanteisiin:
“I am always looking for that light. I am always working toward that light. And I am always working with that light and in that light.”
Joten ensi kerralla kun mietin, mitä Dolly tekisi, muistan: valoa kohti. Aina valoa kohti.
