Kuulin Mexico Cityssä torista, jonka tarjonta liikkuu vähintäänkin hämärän rajamailla. Sanomattakin selvää, että uteliaisuuteni heräsi – tätä se on ollut siitä asti, kun 8-vuotiaana löysin Tikkurilan kirjastosta Noidan käsikirjan.

Hyppäsin metroon ja ajoin just sennäköiselle alueelle, johon lupasin äidille olla menemättä. Hortoilin puoli tuntia ohitellen varsin tuttavalliseksi heittäytyviä meksikolaisia herrasmiehiä (tai no…) ja mummoja, jotka halusivat myydä minulle milloin mitäkin kolme kappaletta kymmenellä pesolla. Lopulta näin ensimmäiset voodoo-nuket ja tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.

Suitsukkeita, amuletteja, yrttejä. Kynttilöitä, jotka lupaavat nopeaa menestystä, rahaa ja lykkyä rakkausasioissa. Talismaaneja, joilla voi pistää vihollisilta ilmat pihalle. Alttareita Santa Muertelle, Jesús Malverden rintakuvia, santería-tarpeita – varsinainen okkultistien supermarketti. Minua huvitti ajatus, että jossain tätä kaikkea valmistetaan sarjatuotantona.

“Qué buscas, señorita?” kuiskuteltiin jokaisesta kojusta. Niin, mitä etsin? Tänne ei kannattaisi tulla ilman, että tietää.

Lopulta yhdestä kojusta kuului “Quieres una limpia, señorita?” Tunnistin sanan limpia, puhdistus. En tiedä miksi, mutta huomasin vastaavani myöntävästi. Kojusta ilmestyi pieni, minua kainaloon asti ylettyvä ryppyinen vanha nainen, joka esitteli itsensä Doña Guadalupeksi.

Menimme verhon taakse ja istuin alas. Doña Guadalupe suihki päälleni jotain vaaleanpunaisesta pullosta. Haki kananmunan ja alkoi vimmatusti hieroa minua sillä ympäriinsä. Pääni kohdalle päästyään hän pysähtyi ja huudahti:

“Tienes un cerebro muy caliente!” (“Sinulla on todella kuumat aivot!”)

Nauratti. Tiedetään, tiedetään, saattaa olla pientä taipumusta ajatella liikaa…

Sitten läiskittiin yrteillä selkään ja mumistiin espanjaksi kaikenlaista, mistä en ymmärtänyt mitään.

Lopuksi Doña Guadalupe rikkoi kananmunan läpinäkyvään muovipussiin, osoitti valkuaista ja selitti, että las malas vibraciones (pahat vibat) ovat nyt siirtyneet minusta kananmunaan. Olin puhdas, limpia. Sitten hän häipyi ja palasi takaisin kädessään tämä möykky, un amuletito para ti, señorita.

Mitä haluat elämältäsi, hän kysyi. En oikein osannut vastata, tai osasin mutta en kehdannut, koska omat unelmat kuulostavat väkisinkin typeriltä, kun toinen on ammatiltaan noita. No keneen olet rakastunut? Sanoin, että en keneenkään. Doña Guadalupen mielestä tämä oli mahdotonta. Jankkasimme asiaa neljä kertaa, kunnes lopulta hän huokaisi turhautuneena, suihki amulettiin jotain ja lausui juhlallisesti:

Para Eeva! Suerte, dinero, amor! (Eevalle onnea, rahaa ja rakkautta.)

Lopuksi sain ohjeet nukkua amuletti tyynyn alla ja pestä itseni joka päivä tietyllä taianomaisella saippualla.

Toimiko? Enpä tiedä, mutta seuraavana päivänä selvisin Charles de Gaullen lentokentällä lennolta toiselle 15 minuutin vaihtoajalla. Sitä jos jotain minä kutsuisin ihmeeksi.