Reissusta päällimmäisenä jäi mieleen puhdas, laimentamaton ilo. En muista kokeneeni sellaista rillumarei-riemua pitkään aikaan. Että illalla nukkumaan mennessä koko lärviä särkee, kun on hymyillyt ja nauranut kaikelle ja kaikille. Kotiin palatessani mietin, että tätä lisää kiitos.

Ilo on yksinkertainen juttu – sen tunnistaa jokainen, joka on lapsena hyppinyt kuralätäköihin.

Onni sen sijaan on vaikeampi konsepti. Sen tunnistaa, kun se tulee kohdalle, mutta sitä etsiessään saattaa mennä ihan metsään.

(Tai no – nyt olisi hyvä hetki keksiä uusi sanonta, koska metsään meneminen ihan tutkitusti lisää onnellisuutta. No, perse edellä puuhun ja sitä rataa…)

 Otettiin tänään teemaan sopivasti tämmönen Eeva Coelho -henkinen portretti.

Kun ihmiset tavoittelevat mitä tavoittelevat, taustalla on kai aina ajatus, että ne asiat saatuamme olemme onnellisempia – rahaa, menestystä, parisuhde, laihemmat reidet, tiedättehän te nyt nämä. Ja silti joskus juurikin noiden asioiden tavoittelu vie vain kauemmaksi onnesta.

Ajatelkaa nyt vaikka naisia, jotka viettävät puolet elämästään laihiksella itseään vihaten ja uimarantoja vältellen. Jokainen heistä ajattelee, että sitten laihana elämä on onnellista. Ja kuitenkin tuota lopputulosta tavoitellessaan he tekevät elämästään ihan kaikkea muuta. Kun sitä voisi valita olevansa onnellinen jo nyt, alleineen päivineen.

Ja sitä paitsi joskus onnellisuutta tavoitellessa asioista tulee vahingossa kamalan vakavia – ja jos johonkin olen kyllästynyt, niin ihmisiin, joille kaikki on vakavaa. Läkähdyn jo pelkästä ajatuksesta. Joskus tällaisia ihmisiä kohdatessani kuvittelen olevani ilmapallo ja sanon mielessäni nips naps – katkaisen narut, kohoan ilmaan ja jätän betoniporsaat rypistelemään otsia keskenään. (Ja joo kyllä, olin joskus itsekin betoniporsas.)

Sitä alkaa käydä läpi liian monimutkaisia, raskaita ajatusketjuja sen sijaan että elelis vaan. Jotta minusta tulisi tulevaisuudessa mahdollisimman onnellinen, pitäisikö nyt valita tämä vai tämä asia vai tehdä näin vai näin, vähemmästäkin lähtee elämänilo.

Nykyajan ilmiöitä lienee, että luetaan hyllyittäin self help -oppaita, raivataan elämästä kaikki häiriötekijät ja osallistutaan kurssille toisensa perään, jotta tultaisiin mahdollisimman onnellisiksi – ja unohdetaan siinä välissä, että elämähän on tässä.

Tätä se on, meluisaa ja täynnä häiriötekijöitä – ja joskus ne häiriötekijät ovatkin juuri niitä juttuja, joista löytyy puhdas ilo ja riemu. Se fiilis, että tässäpä ollaan, kädet kurassa, kaaos vallalla ja polvet ruvella… usein se kuitenkin voittaa harmonisen hymistelyn, tai ainakin minun maailmassani. Let’s make another beautiful mess.

Ystäväni sanoi minulle pari päivää sitten, että “mä en enää tavoittele tässä elämässä mitään muuta kuin iloa ja kepeyttä”. Heitimme ylävitoset, koska olin tismalleen samaa mieltä.

Luulen, että täällä hyvinvoinnin kehdossa on valtavasti ihmisiä, joilla on onnellisen elämän palikat kohdillaan – aineelliset puitteet, parisuhde tai perhe, hyvä työ – mutta joiden elämästä puuttuu ilo. Se, että tehdään asioita vailla tavoitetta tai päämäärää, ihan vain siksi, että ne tuntuvat hauskoilta tai kiinnostavilta.

Onnen tunnistaa kun se osuu kohdalle, mutta sitä etsiessään ei usein edes tiedä mitä etsii. Saattaa luulla etsivänsä menestystä, vaikka tosiasiassa etsiikin riippumattomuuden tunnetta. Tai ihmissuhdetta, vaikka oikeasti haluaa löytää ihan vain itsensä. Siksi en enää etsi kuin korkeintaan puhelintani (se on vielä useammin hukassa kuin elämän tarkoitus).

Tavoittelen elämääni lisää ainoastaan iloa ja keveyttä. Kahdesta vaihtoehdosta valitessani mietin, kumpi saa oloni tuntumaan kevyemmältä, kumpi saa minut innostumaan tai nauramaan. Valitsen sen vaihtoehdon, vaikka se olisi vaikeampi toteuttaa – tai olisi se vaihtoehto, jossa ei ole nopeasti katsottuna oikein mitään järkeä.

Koska uskon ja tiedän, että siellä missä on iloa ja tilaa hengittää, siellä on myös onnea. Eikä sitä tarvitse enää erikseen houkutella paikalle.