Elämä Tyynenmeren rantapummina alkoi olla niin ihanaa, että oli pakko lähteä. Tajusin nimittäin, että jos en lähde nyt, en lähde ehkä ikinä.

Hyppäsin yöbussiin ja heräsin San Cristóbalissa. Ulkona satoi ja sisällä oli kylmä (siis hyytävän, luihin, ytimiin ja sieluun tunkeutuvan kylmä – suomalaiset, jotka kuvittelevat olevansa “karaistuneita” kylmälle keskuslämmitetyissä ja rutikuivissa kämpissään, heh).

Minulla oli rinkassani bikinejä ja hellemekkoja, kun olisin tarvinnut villapaitoja ja goretexiä. Hostellin kaikki muut asukkaat supattivat keskenään espanjaa. Tuntui, että puolessa päivässä olin nähnyt kaikki kaupungin nähtävyydet ja sitten piti vain valita, palellako sisällä vai kastuako ulkona.

Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana vitutti. Tunsin itseni yksinäiseksi, ulkopuoliseksi ja lohduttomaksi. Mietin miksi hitossa edes lähdin Puertosta, kun siellä oli kaikki täydellisesti – ranta, meri, aurinko, kaverit, espanjantunnit, kookokset ja vapaahetoispesti paikallisella koululla.

Tällaisina epätoivon ja sekavuuden hetkinä tapanani on etsiä rauhallinen paikka, joka tuntuu jotenkin omalta ja ehkä vähän pyhältä. Yleensä menen merenrantaan, mutta koska San Cristóbalissa ei ole merta, menin kirkkoon (niitä täällä riittää).

Istuin hiljaa ja kiitin mielessäni kaikesta, mitä olen saanut. Sitten heittäydyin ihan lapseksi. Kerroin  jollekin – universumille, merelle, jumalalle, joulupukille – mikä mättää. Marisin oikein kunnolla. Lopuksi esitin liudan toivomuksia mitä nöyrimpään sävyyn.

Kun antaa itsensä tuntea olonsa täysin paskaksi, ei ole muuta mahista kuin tuntea pian olonsa paremmaksi.

Kun kävelin kirkosta ulos, aloin huomata, miten nättiä San Cristóbalissa on. Löysin ihanan tacopaikan, jossa oli toistaiseksi reissun paras pico de gallo. Silmäni aukesivat niille miljoonille kirkkaille väreille ja riemunkirjaville kuoseille, joiden takia tänne tulin.

Huomasin, että kaikkialla tuoksuu lempituoksuni, kahvi (tunnin päässä kaupungista viljellään kahvia, ja kaupunki on täynnä ihania pieniä kahviloita). Leikin vesipyssyleikkiä lasten kanssa. Sain viestin ihmiseltä, jolta halusin eniten maailmassa saada viestin. Löysin hostellilta pari kivaa tyttöä, joiden kanssa lähdimme illalliselle.

Tänään koin jotain maagista. Lähdin käymään alkuperäisasukkaiden kylissä – tällä alueella asuu paljon mayojen jälkeläisiä, joilla on täysin oma kieli, uskonto, kulttuuri ja autonominen asema valtioon nähden.

Sattui niin hyvä tuuri, että kylän kirkossa oli juuri meneillään uskonnollinen seremonia. Oli musiikkia, suitsukkeita, tuhansia kynttilöitä, shamaaneja, räjähteitä ja kyllä vaan – kanoja… Hiuksia nostattavan huikea kokemus.

Tiedän, että pelkästään sen takia kannatti tulla San Cristóbaliin palelemaan.

Katsoin lentokoneessa matkalla leffan, jonka loppukaneetti oli, että ainoa todellinen yksikkö on aika, koska ilman aikaa emme ole olemassa.

Menee turhan filosofiseksi minun makuuni, mutta olen kyllä miettinyt aikaa ja sen luonnetta täällä. Päivät tuntuvat loputtoman pitkiltä, ihanalla tavalla. Tuntuu, että kaikkeen on aikaa. Kaksi tuntia syödä aamiaista. Kaksi tuntia lounaalle. Viisi tuntia aikaa juoda kookoksia ja haahuilla rannalla ennen kuin tulee pimeää. Neljä tuntia notkua illallispöydässä ennen kuin on pakko mennä nukkumaan koska silmäluomet painuvat kiinni kesken lauseen.

Yhtenä päivänä tuijotin tunnin, kun isäntä heitteli koiralleen kookospähkinän kuorta. Toisena päivänä tuijotin tunnin aaltoja. Kerran tuijotin tunnin jotain tyyppiä tuijottamassa aaltoja.

Ja samalla olen kiusallisen tietoinen siitä, että aikani Meksikossa on hyvin rajallinen. Tunnit ovat pitkiä, ja silti päivät kalenterissa vaihtuvat viuhuen.

Aika pakottaa valitsemaan. Ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Haluan nähdä kaupunkeja ja viidakkoa ja mayojen raunioita. Mutta kaupungeissa ja rauniopaikoilla on viileää, iltaisin suorastaan kylmä, enkä voi olla miettimättä sitä, että Suomessa sataa kuulemma lunta. Pitäisikö nyt kuitenkin ottaa kaikki irti mahdollisuudesta olla jossain, missä on lämmin?

Tästäkin syystä Meksiko pistää miettimään aikaa uudella tavalla: välimatkat ovat hurjia. 12 tuntia bussissa on ihan perusjuttu. Kun aikaa on rajallisesti ja välimatkat ovat pitkiä, pitää olla järkevä. Suunnitelmallinen. Ei voi suhata paikasta toiseen miettimättä – tai voi, mutta silloin kohtaa taas saman vanhan vihollisen: ajan, joka loppuu.

Suunnitelmallisuus ja järkevyys ei ollut kyllä yhtään sitä, mitä tältä reissulta halusin.

Pistetään korvan taakse: ensi kerralla varaan matkaan niin paljon aikaa, että minulla on varaa olla epäjärkevä.