Mexico City oli kiva, mutta parin päivän jälkeen sieltä piti päästä johonkin, missä on helpompi hengittää.

Alkuperäinen suunnitelmani oli suunnata Oaxacaan opiskelemaan espanjaa, mutta koko kaupunki oli syystä tai toisesta tupaten täynnä enkä löytänyt järkevää majoitusta mistään.

Tuumasin, että kai sitä espanjaa voi oppia rannallakin?

Ja voihan sitä. Olen nyt Tyynenmeren rannalla, Puerto Escondidossa. Täällä on kuumaa, hikistä ja hiljaista.

Opiskelen neljä tuntia päivässä espanjaa opettajan kanssa, joka kertoo kaksimielisiä vitsejä ja kirjoittaa romaania kannibaaleista. Lopun ajan makaan rannalla, juon kookoksia, käyn alkeellisia keskusteluja espanjaksi kaikkien kanssa jotka jaksavat kuunnella ja tilanteesta riippuen joko rapsuttelen tai juoksen karkuun paikallisia koiria.

(Tänään aamulla lenkillä jouduin kolmen verenhimoisen piskin saartamaksi ja yksi ehti jo näykätä pohkeesta. Perros locos!)

En tiedä mitä on meneillään – minua varoiteltiin että Puerto Escondido on tupaten täynnä oleva ankea turistimesta, mutta täällä ei ole ketään. Ranta on suurimman osan ajasta autio lukuunottamatta muutamia sekopäisiä surffareita jotka uskaltavat uhmata isoimpia koskaan näkemiäni aaltoja. Vasta illalla rannalle ilmestyvät perheet ja lenkkeilijät. Minä istun vielä silloinkin hiekalla kookokseni kanssa ja vilkuttelen lapsille. Ja joskus pojille.

Jos ei osaa surffata, täällä ei ole oikeastaan mitään tekemistä. Se sopii minulle mainiosti. Makaan mahallani mauttoman rantapyyhkeeni päällä (LIFE’S A BEER) ja tuijotan aaltoja. Ne ovat minua korkeampia ja pitävät huumaavaa meteliä, joka kantautuu öisin hikiseen cabañaani vaikka asun parin korttelin päässä rannasta.

Lempikohtani on se hetken hiljaisuus, joka laskeutuu ohikiitäväksi hetkeksi silloin, kun aalto kasvaa täyteen mittaansa, juuri ennen kuin se hajoaa vaahtopääksi.

Ilta on laskeutunut ja hostellin tytöt kokkaavat burritoja. Se on päivän merkittävin tapahtuma, joten nyt on mentävä. Hasta luego!

Ensimmäisten päivien perusteella seuraavat asiat Meksikosta ovat totta: mariachi-orkesterit, kadulla (rahasta!) korttia pelaavat papat, konekiväärit, sinivalkoiset keramiikkalaatat, autoista huutelevat miehet, pyhimyspatsaat taksien konepelleillä. Ja se, että ruoka on hyvää.

Saavuin Mexico Cityyn yöllä. Taksi tipautti minut keskelle säkkipimeää katua, jolla ei näkynyt ainoatakaan elonmerkkiä. Päällimmäinen ajatukseni oli jaahas.

Seuraavana aamuna näin kotikatuni päivänvalossa ja sydän meinasi pysähtyä. Täällä on värikästä, vihreää, rauhallista ja kaunista. Ei yhtään sellaista, kuin ajattelin että Mexico Cityssä olisi (paitsi: ks. kappale yksi).

Lempiasiani on valtavat jakarandat, jotka ovat rakennuksiakin korkeampia ja joista sataa kaduille, autojen konepelleille ja hiuksiin violetteja terälehtiä.

(Lähettäisin niistä äidille kuvan, jos äiti vihdoin lataisi puhelimeensa Whatsapin. Mamma, toivottavasti näet kuvat täällä.)

Aina kun joudun kukkasateen yllättämäksi, alkaa soida päässä Princen Purple Rain.

Ensimmäisen päivän jälkeen olin sitä mieltä, että yksin matkustaminen oli maailman paskin idea. Ajattelin kaikesta miten paljon se ja se ystäväni rakastaisi juuri tuota ja tuota asiaa. Olin epävarma ja pelokas ja jännitin ihan tavallisia asioita kuten ravintolaan menemistä tai metrolla kulkemista.

Päätin alkaa etsiä merkkejä siitä, että kaikki menee hyvin. Nuo jakarandat olivat niistä ensimmäinen. Ja kun olin eksynyt seitsemännen kerran tunnin sisään ja aloin vähän jo hätääntyä, ohi ajavasta autosta kuului Curen Boys Don’t Cry. Sen sellaista.

Tänään koin oivalluksen: tämäkin kaupunki on täynnä ihan tavallisia ihmisiä, jotka elävät ihan tavallista elämää. Jotenkin tämän tajuttuani ei enää pelottanut. Ei edes elämäni ensimmäinen maanjäristys, jonka koin tänään.

Tutustuin meksikolaiseen tyttöön, jolla oli puhelimensa sääaplikaatiossa tallennettuna sekä Helsingin että Juuan säätiedot (hola Steffi!). Juuka, tapaamme taas. Kosmos ja huumorintajunsa.