Olen saanut aika paljon kyselyitä siitä kuinka säästöprojektini etenee.
No, en ole varmaan ainoa, jonka talousasiat – ja ylipäätään kaikenlaiset suunnitelmat – koronakevät pisti aika uuteen uskoon.
Olen hyvin onnekas, koska korona ei ollut taloudellinen katastrofi, mutta olin kuitenkin kolme kuukautta työttömänä. Maaliskuun jälkeen ei ollut pahemmin rahaa, jota irrottaa säästöön – hyvä kun oli rahaa, jota irrottaa asumiskuluihin.
Rasittavuuteen asti ratkaisukeskeisenä ihmisenä mietin aina, mitä asioille voi tehdä (tässä ja nyt).
Ja hörhönä tiedän, että tärkeintä on pitää yllä tietynlaisia viboja.
Joten juu, olen budjetoinut, laittanut asuntolainan lyhennysvapaalle ja säästänyt joka asiassa.
Mutta entistäkin enemmän olen keskittynyt tuntemaan itseni varakkaaksi, riippumatta siitä mitä tilin saldo sanoo. Nämä on niitä vibahommia.
Olen siinä aika hyvä. Ystäväni totesi kerran, että sulla on kyl ihan omanlainen tapa olla peeaa.
Minulla on esimerkiksi yksi tapa, joka on takuulla vastoin jokaista talousopasta. Usein, kun alan pelätä, etteivät rahat riitä, ostan jotain vähän liian kallista. En tarkoita Louis Vuittonia luotolla. Vaan tyyliin 3 euroa maksavan suklaapatukan. Valmiiksi kypsytetyn avokadon. Piccolo-pullon samppanjaa, jos heittäydyn aivan villiksi. Jotain sellaista mistä tulee rikas ja fancy olo, vaikka oikeasti en käytä kuin muutaman euron. Opiskeluaikoina ostin välillä ulkomaalaisia muotilehtiä ja tunsin olevani jet set -kosmopoliitti samalla kun söin yksiössäni pikanuudeleita.
Pelin nimi on se, että riippumatta siitä onko saldo nolla vai miinuksella, itseään ei saa alkaa ajatella ihmisenä, jolla “ei ole koskaan varaa mihinkään”. Siitä tulee itseään toteuttava ennustus. Tai identiteetti! Olen tavannut monia hyvin tienaavia ihmisiä joilla “ei ole koskaan varaa mihinkään”.
(Kerran ostin juuri tuollaisena hetkenä silkistä tehdyt pikkarit ja kuulkaa ihmiset: se 19,90 euron sijoitus made me feel like a million bucks.)
Muita asioita, joista tulee rikas olo:
Luonto. Asuin pari vuotta sitten vähän aikaa Vantaalla metsän vieressä ja joka päivä kävellessäni metsässä koiran kanssa mieleeni tuli sama ajatus: en voi tajuta, että tämä on ilmaista!? Että kaikki se runsaus, värien ja tuoksujen yltäkylläisyys, on noin vaan siellä olemassa meitä varten ja siitä saa kuka tahansa nauttia niin paljon kuin haluaa.
(Ja kyse ei ole edes pelkästään “hengen rikkaudesta” vaan tietyssä mielessä myös taloudellisesta: maailman metropoleissa asuu miljoonia (miljardeja?) ihmisiä, jotka eivät ole ikinä nähneet merta tai metsää eikä heillä ole mitään mahdollisuuksia siihen. Se on hyvin surullinen ajatus. Siinä mielessä on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen.)
Museokortti. Helene Schjerbeckin maalaus maksaa 3,9 miljoonaa euroa. Museokortti vuodeksi maksaa 69 euroa. You do the math.
Taide ylipäätään. Ajattelepa sekunti. Miljoonat ihmiset vuodattavat luovuutensa, syvimmät tunteensa, energiansa, antavat kaiken mitä on antaa – ja me muut saamme vain katsoa, kuunnella, ottaa vastaan, nauttia, vaikuttua, liikuttua, viihtyä tai muodostaa mielipiteitä ja läyhätä niistä netissä TEKEMÄTTÄ MITÄÄN? Mieti. Jos tässä ei ole Aurinkokuninkaan hovi -vibat, niin sitten en tiedä missä.
Tuoreet hedelmät. Hedelmäkulhoista tulee aina sellainen olo kuin eläisin yltäkylläisyyden ympäröimänä jossain 1600-luvun hollantilaisessa asetelmamaalauksessa. Pidän hedelmät aina esillä kulhoissa, en ikinä piilossa jääkaapissa. Joskus jos haluan tosissani tuntea eläväni Aurinkokuninkaan hovissa, ostan tuoreen ananaksen. Pidän sitä paraatipaikalla ruokapöydällä ja tunnen itseni hyvin rikkaaksi. Se kestää kauemmin kuin leikkokukkakimppu ja maksaa vähemmän.
(Perinteinen feng shui -juttu on muuten pitää pöydällä yhdeksää appelsiinia. Sen uskotaan tuovan hyvää onnea ja vaurautta.)
Kukat, tietysti. Kukat ennen kaikkea. Viime aikoina olen ostanut niitä 2,99 euron krysanteemikimppuja.
Tuoreet marjat. 30-vuotiaaksi asti haaveilin olevani ihminen joka syö tuoreita marjoja aamuisin. Se tuntui saavuttamattomalta unelmalta, koska pensasmustikkarasia maksaa 2,80 euroa. Sitten tajusin, että minulla on 2,80 euroa. Nykyään ostan marjoja pari kertaa viikossa, mutta tiedättekö mitä? Niiden hohto ei ole vähentynyt yhtään. Aina lusikoidessani vadelmia tai pensasmustikoita kulhoon tunnen olevani yltäkylläisyydessä kylpevä kroisos. (Karhunvatukoita en tosin raaski vieläkään ostaa.)
Anteliaisuus. Se kun välillä tarjoaa kaverille kahvit tai antaa jonkin itselle tarpeettoman tavaran jollekulle ilmaiseksi. Tässä olennaista on teon vilpittömyys. Ei pidä tehdä mitään, mihin ei oikeasti ole varaa, tai tehdä jotain vain koska tuntee painetta olla kiva tai odottaa saavansa jotain vastineeksi.
Mutta: Meillä länsimaalaisilla on niin tiukassa ajatus siitä, että se mitä joku muu saa on aina minulta pois, että omansa pitää saada tai että on parempi hoardata itselleen kuin jakaa ja pistää kiertoon. Sitä ajatusta on hyvä välillä vähän ravistella.
(Jätin kerran hetken mielijohteesta vitosen setelin puiston penkille koska sain hykerryttävät kicksit siitä kun ajattelin miten hyvä mieli jollekulle tulee siitä, että hän löytää vitosen puiston penkiltä. Joo, olisin voinut laittaa sen vitosen säästötilille, mutta tiedättekö mitä – olen varma, että se vitonen on sittemmin palautunut minulle moninkertaisena jotain kosmista reittiä.)
Kyky ottaa vastaan. Ennen aloin aina kiemurrella ja kieltäydyin, jos joku muu halusi tarjota minulle jotain. Apua tai lasin viiniä tai hitsi, vaikka vain kohteliaisuuden. Nykyään ajattelen, ettei ole minun tehtäväni epäillä ihmisten motiiveja tai pohtia, tarkoittavatko he oikeasti sitä mitä sanovat. Se on heidän asiansa. Minun asiani on ottaa vastaan ja kiittää, kun elämä tarjoaa jotain hyvää.
Mutta tiedättekö mitä olen viime aikoina miettinyt? Asia, josta tulee kaikkein rikkain olo on…
aika.
Minulla on koko elämäni ollut niin helvetin kiire. Kiire ja hätä. Ja kai kiirekin johtuu lopulta siitä ajatuksesta, että ei ole tarpeeksi, että jää jostain paitsi, että pitää tehdä enemmän jotta saa enemmän… jotain.
Usein, kun homma menee sekoiluksi, pysähdyn jonkin kivan kahvilan terassille ja tilaan cappuccinon. Olen viime aikoina miettinyt, kummasta minulle oikeastaan tulee rikkaampi olo:
siitä, että teen vastoin jokaista koskaan kirjoitettua säästämisopasta ja OSTAN (!) KAHVIN (!!) KAHVILASTA (!!!),
vai siitä että annan itselleni aikaa istua alas, ihan omassa seurassani ja vain… nauttia elämästä?
Kuinka yltäkylläiseltä tuntuu se, että ajattelee/päättää/huomaa/uskoo: minulla on varaa antaa asioille aikaa?
Olen viime viikkoina viettänyt puolittaista kesälomaa ja olen käyttänyt päiväkausia vain maaten sängyssä lukemassa. Pieni, eikä aina edes niin pieni, ääni sisälläni sanoo koko ajan, että niin ei saisi tehdä. Olen kapinoinut sitä ääntä vastaan ja tuntenut olevani dekadentti, yltäkylläisyydessä elävä hahmo jossain Sofia Coppolan elokuvassa (paitsi ilman sitä eksistentiaalista tylsistymistä).
Muiden aika. Minulle tulee rikas, maailman rikkain olo siitä, kun joku viettää seurassani aikaa ilman että aistin hänellä olevan jo kiire johonkin muualle. Se on todellista luksusta, varsinkin jos luksuksen määritelmään kuuluu se että luksus on harvinaista. Joo, give me all your money mutta vielä parempaa: anna mulle aikaasi, ollaan tässä eikä jossain muualla.
Ja oma aika. Eilen illalla istuin puistossa juuri sinä siunattuna hetkenä, kun aurinko alkaa laskea, paistaa puiden oksien välistä, värjää kaiken kultaiseksi. Kuuntelin lempikappalettani koko maailmassa (Jenny Wilsonin String of Grass), istuin ja tuijotin nurmikolla liikkuvia (väreileviä) varjoja, tiesin että minun ei tarvitse olla missään muualla tai tehdä mitään muuta, ja ajattelin että ei minulta mitään puutu.
Tai ei oikeastaan.
Oikeastaan ajattelin, että maljani on ylitsevuotavainen.
