Kirjan nimi on Korkeintaan vähän väsynyt. Tavallaan voisi sanoa, että se sai alkunsa tästä blogikirjoituksesta. Tuon kirjoituksen jälkeen ihmiset, minulle tutut ja tuntemattomat, alkoivat jakaa kanssani kokemuksiaan sähköpostitse, somessa, joogasalien pukuhuoneissa ja baaritiskien jonoissa. Aloin ajatella, että ehkä tässä olisi kirjan paikka.
Tai ehkä voisi sanoa, että kirja sai alkunsa kahdeksan vuotta sitten, kun löysin itseni makaamasta opiskelijayksiöni eteisen lattialta enkä päässyt omin voimin ylös. “Poikaystävä tuli hakemaan minut, kantoi rinkan autoon ja teki minulle kaksi voileipää juustolla ja kurkulla. Asiasta ei sen koommin puhuttu.” Tuosta hetkestä alkoi loppuunpalamisten putki, joista toivuin aina sen verran, että sain jotenkin jatkettua, kunnes romahdin taas.
Tai ehkä kirja sai alkunsa silloin kun minäkin? Nimittäin tasan niin kauan kuin muistan, olemistani on leimannut tunne riittämättömyydestä. Siitä, että mikään mitä teen ei koskaan riitä ja se, mitä olen, ei koskaan ole tarpeeksi. Siitä, että ihan kohta on jo liian myöhäistä, joten juokse, juokse, kiirehdi, tee enemmän ja yritä kovemmin.
Mitä enemmän ja avoimemmin olen viime vuosina aiheesta puhunut, sitä selvemmäksi on tullut, etten ole yksin. En todellakaan ole yksin. Meillä on enemmän kuin koskaan tietoa siitä miten onnelliseksi tullaan, kuinka unelmien elämä rakennetaan ja miten omaa intohimoaan seurataan, miten kannattaisi syödä, liikkua ja meditoida voidakseen hyvin, ja silti kauniiden some-kuvien takana kovin moni voi kovin huonosti.
Aloin miettiä, miksi. Huomasin, että ajattelemme uupumusta ja stressiä edelleen kovin kapeasti: ne seuraavat siitä että tekee liikaa töitä ja lähtevät pois sillä, että tekee vähemmän töitä. En ikinä löytänyt oman burnout-kierteeni syitä (pelkästään) siitä, että olisin tehnyt liikaa töitä. Ajattelin, ettei minulla ole syytä tai oikeutta uupua, joten silloin en luultavasti myöskään ole oikeasti uupunut. Korkeintaan vähän väsynyt.
Mitä enemmän aloin pohtia ja tutkia asiaa, sitä selkeämmin minulle alkoi kirkastua, että 2020-luvulla pelkästään työ ei ole uuvuttavaa, koko elämä on. Sen ymmärtääkseni piti tehdä syväsukellus omaan lapsuuteeni, lukea tuhansia sivuja lähdekirjallisuutta, räjähtää tuntemattomalle perheenisälle lentokoneessa, elää kesä vieraiden ihmisten romujen keskellä, itkeä Italiassa, käydä Beyoncén konsertissa ja katsoa Ensitreffit alttarilla.
Tämä kirja on oma pyrkimykseni ymmärtää sitä, miksi melkein jokainen tuntemani nainen tuntuu olevan uupunut, lähellä uupumusta tai toipumassa siitä. Mikä kaikki meitä oikeastaan uuvuttaa?
Kirja on myös pyrkimykseni hahmottaa, mitä voisimme tehdä toisin – ja varsinkin mitä voisimme jättää tekemättä.
Toisin sanoen: kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä.
Kirjan voi ennakkotilata tästä. Ajatus siitä, että ehkä luette sen, täyttää minut ilolla ja jännityksellä. Odotan, vain vähän vapisten, mitä pidätte.
Helteisenä iltana teimme parin viinilasillisen jälkeen spontaanin päätöksen – lähdemme rantalomalle. Ajoimme auton laivaan, laivasta kohti Jurmalaa. Joimme päiväkahvit Pärnussa. Tuntui hyvin eksoottiselta olla ulkomailla.
Kerron teille nyt salaisuuden: Jurmalan ranta ei kalpene ollenkaan Kanarialle. Rantaviiva jatkuu pidemmälle kuin silmä kantaa, varpaat uppoavat pehmeään valkoiseen hiekkaan.
Mutta toisin kuin ehkä Kanarialla, Jurmalassa saattaa käydä niin, että heinäkuun rantaloma vaatii pukeutumaan jokaiseen mukaan pakattuun vaatteeseen samanaikaisesti ja ehkä vielä kääräisemään rantapyyhkeen kaulahuiviksi.
Makasin hotellin uima-altaalla fleece-viltin alla ja kuvittelin olevani 1800-luvun romaanihenkilö, jolle lääkäri on määrännyt lääkkeeksi raitista meri-ilmaa rannikon keuhkoparantolassa. Tajusin, että oikeastaan taisin tarvita parantolalomaa enemmän kuin rantalomaa.
Viron ja Latvian rajalla vaihtuu kieli, maisema ja radion kesähitit. Aloimme ystäväni kanssa molemmat karjua inhosta aina kun radiosta alkoi kuulua MAMMMACIIIITTA QUE BONITA, mutta totta kai parin päivän päästä jo huomasimme kumpikin hyräilevämme sitä hampaita harjatessa. Siihen monien kesähittien menestys kai perustuu, vastarinnan murtaminen toistojen kautta.
(Sen sijaan Viron tämän vuoden paikallinen kesähitti, LehannanJuuni juuli august on oikeasti aika ihana.)
Paluumatkalla kävimme katsomassa Tallinnan Fotografiskan näyttelyt. Miksei kukaan ole koskaan kertonut, että Bryan Adams (siis juuri se Summer of ´69 –Bryan Adams) on valokuvaaja, eikä vain valokuvaaja vaan todella hyvä valokuvaaja? Näyttely on ihastuttava, menkää katsomaan jos käytte vielä kesäretkillä Tallinnassa.
Saavuttuani kotiin väsymys ahmaisi minut jo eteisessä. Tuntui kuin kaikki alkuvuoden paine olisi purkautunut kerralla eikä kehoni enää muistanut miten pysyä pystyssä ilman jatkuvaa jännitystä. Miten hengittää ilman palaa kurkussa.
Siispä enimmäkseen heinäkuussa: makasin sängyssä, makasin sohvalla, makasin puistossa puun alla. Luin kaikenlaista roskaa, sellaista joka vilisee ninjoja ja vampyyreja ja henkiä ja merirosvoja, tarinoita joita olisin lukenut 11-vuotiaana. Huomasin inspiroituvani niistä. Realismi on joskus niin tylsää.
Olin niin poikki, etten jaksanut lähteä edes mökille. Tiesin, että en kuitenkaan malttaisi olla aloittamatta jotain uutta remonttia tai puutarhaprojektia.
Heinäkuun ilta Eirassa.
Huomaan, että yhä vain, kaiken viime vuosien harjoittelun jälkeen on edelleen niin niin niin vaikeaa antaa itselleen lupa olla väsynyt. Kesällä siihen liittyy vielä aivan erityislaatuinen syyllisyyden vivahde – ei edes se, ettei saa mitään aikaiseksi, vaan se, että apuaaaa kesä valuu hukkaan jos ei ole koko ajan tanssimassa kesäsateessa aamunkoittoon ja veneilemässä vieraisiin kaupunkeihin ja laulamassa rapulauluja ja rakastumassa salaperäisiin muukalaisiin terasseilla.
Mutta vuodessa on 365 päivää. 365 päivää tanssia ja laulaa ja seikkailla ja rakastua ja siksi on ihan ok, jos heinäkuussa niistä ei tee mitään. On 365 päivää nauttia elämästä.
Kuka sanoo, että kivoja asioita voi tapahtua vain kesällä? (No siis, suomalaiset.)
((Sitä paitsi tässä vuodessa on 366 päivää. Ole hyvä – yksi ylimääräinen päivä, ihan ilmaiseksi. Ajattele vaikka että tämä on nyt se ylimääräinen päivä seuraavan kerran kun käyt itsesi kanssa neuvottelua siitä onko ok olla tänään tekemättä mitään.))
Mutta väsymykselläkin on rajansa, ja oma rajani on nimeltään herkkutattikausi. Heti kun ensimmäiset kuvat herkkutateista ilmestyivät sieniseuran Facebook-ryhmään, hyppäsin bussiin ja matkustin mökille. Aina heinäkuun loppupuolella lakkaan olemasta ihminen ja muutun sienestäjäksi. Ajattelen pelkästään herkkutatteja ja puhuin pelkästään herkkutateista. Kaikki aistini ovat virittyneet yhtä tarkoitusta varten: tattejen paikantamista. Poimin tänä vuonna kymmeniä kiloja.
Osallistuin myös elämäni ensimmäiselle heppaleirille. Aikuisena voi toteuttaa tällaisiakin toteutumattomia lapsuuden unelmia.
Jos olet joskus kaivannut todisteita siitä, että oma energia, fokus ja intentio muokkaavat sitä miten maailma meille vastaa, ala harrastaa ratsastusta. Missään muussa se ei tule yhtä välittömästi näkyväksi.
Kun keskityn miettimään, mitä näillä pohkeilla nyt piti tehdä ja miten nämä ohjat pitikään olla, mistään ei tule mitään. Kun keskityn vain ajattelemaan, mitä haluan hevoselta tai mihin olen menossa, kaikki alkaakin sujua.
Noinhan sitä arjessa yleensä toimii – keskittyy tekemään kauheasti kaikkea tai miettimään mitä kaikkea seuraavaksi pitäisi tehdä, mutta suo aika vähän ajatuksia sille mihin tällä tekemisellä nyt oikeastaan pyritään. Olenko edes samalla aaltopituudella sen kanssa mitä haluan? Vai sohinko vain sokeasti joka suuntaan? Sanonko yhtä ja viestitän olemisellani tai tekemiselläni jotain ihan toista?
Helmi leikkaa ruohoa.
Hevosten kanssa muistan aina sen, että on tuhat kertaa hyödyllisempää kirkastaa fokus ja pitää katse määränpäässä kuin tehdä jokainen temppu ja kikka joilla “asioita saadaan aikaiseksi”.
Joskus sen sijaan että juoksee asioiden perässä ja raataa niiden eteen, paljon tehokkaampaa on vain virittäytyä itse oikealle taajuudelle ja antaa asioiden tulla luokse.
Ehkä tämä loputtomalta tuntuva heinäkuumakoilu onkin oikeastaan sitä. Oikealle taajuudelle virittäytymistä. Se että jokin ei liiku, ei tarkoita sitä että mitään ei tapahtuisi.
Nimittäin – vaikka kehoni muistuttaa rantakalliolla makoilevaa mursua (mursut voivat muuten nukkua 19 tuntia putkeen), mieleni tulvii ajatuksia ja ideoita tavalla, jollaista en hetkeen muista. Uudenlaisia, kiinnostavia, sellaisia joita tekee mieli tutkiskella.
Joten olen tutkiskellut. Pysynyt paikoillani muina mursuina ja silti matkannut mielessäni lähelle ja kauas, itselleni ihan uusiin paikkoihin.
(Enkä nyt tarkoita Pärnua.)
Viimeisen viikon olen kuunnellut ja rakastanut vain yhtä levyä, Taylor Swiftin uutta. Levy yllätti minut täysin, koska yleensä Swiftin biisit ovat rallatuksia joita kuuntelen imuroidessani tai juoksumatolla. Mutta folklore on aidosti ihana ja jotenkin niin… pieni. Taylor Swift ei varmaan koskaan olisi tehnyt tällaista levyä ilman koronapandemiaa, ilman painetta tehdä biisejä jotka kannattelevat spektaakkelimaisen stadium-kiertueen.
Taas yksi muistutus siitä, että poikkeusoloissa syntyy poikkeuksellisia asioita, myös hyvässä. Millaisia puolia ihmisistä paljastuukaan silloin kun tarjoutuu tilaisuus kokeilla jotain vain siksi, että huvittaa. Yllättäviä ja kauniita puolia.
Levy on täynnä helmiä, mutta oma suosikkini on hoax. Se on heinäkuussa ruokkinut mielikuvitustani yhtä hyvin kuin herkkutatit ovat ruokkineet ruokahaluani.
Palasin juuri takaisin maalta kaupunkiin. Tuntuu ihanalta olla kotona. Huomaan, että eleltyäni Ellun kanana koko heinäkuun alan hiljalleen kaivata omia rutiinejani. Kokkaamista, kirjoittamista, joogaa, aikaisia nukkumaanmenoja.
Elokuu on siitä ihana – jonkinlainen vyöhyke kesän ja arjen välissä. Yhtä paljon kumpaakin. Tervetuloa.
Mitä syvemmälle kesään mennään, sitä simppelimmäksi elämä muuttuu. Tarvitsen koko ajan päiviltäni vähemmän ollakseni tyytyväinen. Aamulla juon kahvia ja illalla käyn meressä uimassa. Mitä siinä välissä tapahtuu – eipä paljon mitään. Enimmäkseen olen maannut puun alla ja ajatellut ajatuksia. Katsellut taivasta, haistellut ilmaa.
Tiedän että pian alkaa taas tapahtua. Siihen asti haluan nauttia tästä. Tyhjästä tilasta, pyhästä yksinkertaisuudesta, ajasta jonka kuluminen ei ahdista.
Kesällä kaikki yksinkertaistuu – aikataulut, ajatukset, pukeutuminen, rutiiinit, ruoka. Varsinkin ruoka.
Kun raaka-aineet hipovat täydellisyyttä, kuten kesällä tuppaa olemaan asiain laita, kaikki ylimääräinen tuntuu vain tunkkaiselta.
Rakastan käydä kesällä ruokaostoksilla, koska melkein joka viikko alkaa jonkin uuden herkun sesonki. Pudistelen päätäni ensimmäisille kivikoville persikoille, mutta ilahdun niistäkin, koska ne ovat merkki siitä, että pian…
Kalvakat mansikat muuttuvat viikko viikolta makeammaksi, kunnes lopulta katoavat tiskistä – mutta ei se mitään, sitten alkaakin jo viikunasesonki.
Lempiajatukseni Henry David Thoreaulta:
“Live in each season as it passes; breathe the air, drink the drink, taste the fruit, and resign yourself to the influence of the earth.”
Viime päivinä olen fiilistellyt erityisesti porkkanoita. Uuden sadon porkkanat ovat ehkä vähän aliarvostettu herkku, koska peruna vie kaiken huomion (ansaitusti, toki). Kesäporkkanat ovat niin raikkaita ja makeita, niissä maistuu kesä ja jotenkin mystisesti myös aurinko, vaikka ne kasvavatkin maan alla.
Itse syön niitä enimmäkseen Väiski Vemmelsääri -tyyliin: kunnon ote naatista ja ääntä kohti. Ne ovat tietenkin korvaamaton raaka-aine kesäkeitossa, mutta itse teen niistä aika usein myös tällaista ranskalaistyylistä salaattia.
Tämä salaatti on todella simppeli, varmaan jonkun mielestä liiankin simppeli. Minusta se on tähän aikaan vuodesta täydellinen, koska se antaa porkkanoiden oman maun loistaa. Pieni mausteisuus kastikkeessa tuntuu vain korostavan porkkanoiden makeutta ja mehukkuutta.
Ranskalaisittain tämä salaatti tehtäisiin itse asiassa porkkanaraasteesta. Itselläni kummittelevat edelleen mielessä koulu/työpaikkaruokalamuistot liikaa, jotta haluaisin tehdä porkkanaraastetta kotona, joten leikkaan porkkanan ohuiksi siivuiksi kuorimaveitsellä.
Jos et käytä naattiporkkanoita heti, varret kannattaa katkaista, niin porkkanat säilyvät pidempään. Varret jatkavat ravinteiden ja nesteen imemistä juureksesta senkin jälkeen, kun ne on nostettu maasta!
Ranskalainen porkkanasalaatti
(kahdelle)
1 nippu kesäporkkanoita (n. 5 kpl)
muutama ruohosipuli tai 1 vihreä kesäsipuli
Pese porkkanat, yleensä uuden sadon porkkanoita ei tarvitse kuoria. Leikkaa porkkana ohuiksi siivuiksi kuorimaveitsellä tai julienne-leikkurilla. Silppua ruohosipuli/vihersipuli hienoksi.
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään ja sekoita porkkanan joukkoon.
Mutta siis – tietenkin perunat ovat kesällä tärkeitä. Hyvin, hyvin tärkeitä.
Voisin syödä kesän jokaisena päivänä uusia perunoita, loimulohta ja salaattia ja olisin maailman onnellisin nainen. Joskus teen avomaankurkusta ja kermaviilistä kastikkeen, jos oikein laiskottaa ostan palvelutiskistä valmista skagenröraa.
Olen huomannut että uudet perunat ovat yksi niistä asioista, joissa kannattaa antaa itselleen lupa ostaa parasta laatua. Vaikka ostaisi kaupan kalleinta perunaa, kyseessä on kuitenkin varsin halpa luksusherkku. Sesonki on niin lyhyt ja perunat niin hyviä silloin, kun ne ovat hyviä.
Tällä hetkellä suosikkejani ovat Anssi Väättäsen Annabelle-perunat, joita olen ostanut keskustan Food Market Herkusta. (Annabelle on muutenkin lempilajikkeeni.)
Tykkään tosi paljon Herkun hevi-osastosta, koska siellä on paljon paikallisten pientuottajien kasviksia. On ihanaa että myös me kaupungissa asuvat pääsemme tukemaan lähistön pientuottajia ja nauttimaan vähän maatilatorin fiiliksestä. Ja tietysti syömään oikeasti lähellä tuotettuja, puhtaita ja laadukkaita sesonkiraaka-aineita.
Uudet perunat eivät tietenkään kaipaa juuri muuta kuin suolaa ja vähän voita, mutta kokeilen mielelläni silloin tällöin uusia tapoja maustaa niitä. Bongasin Herkun kesäreseptivihosta maestro Eero Vottosen reseptin fenkolilla maustetuille grillatuille uusille perunoille. Varastin idean fenkolinsiemenistä ja tein oman versioni keitetyistä perunoista.
Fenkolinsiemenet eivät jyränneet perunoiden makua vaan toivat vain kivan, hienovaraisen ja vähän uudenlaisen lisän. Tykkäsin näistä perunoista erityisesti lohen parina!
Pese perunat ja keitä suolatussa vedessä kypsiksi, mutta niin että perunat ovat vielä hieman napakoita.
Paahda fenkolinsiemeniä keskilämmöllä paistinpannulla (ilman rasvaa) sekoitellen minuutti tai pari, kunnes ne alkavat tuoksua.
Sekoita kulhossa lämpimät uudet perunat, voisula, fenkolinsiemenet ja suola. Silppua joukkoon tilli.
Just nyt olemme tietenkin myös keskellä parhainta hernesesonkia. Herneet ovat tietysti ihania, mutta pidän jopa ehkä vielä enemmän herneiden kuorimisesta kuin niiden syömisestä. Se on lempikesäpuuhaani, ihanan meditatiivista. Ehkä siksi käytänkin herneitä kesällä aika paljon ruoanlaitossa, jotta saan kuoria ison kasan kerralla, heh!
Tämä sitruunainen hernepasta on ruoka, joka on ihan pakko tehdä vähintään kerran kesässä. Hyvin koukuttava.
Lisään itse pastaan pekonia (herneet ja pekoni ovat esim. Italiassa aika klassinen yhdistelmä), mutta pasta toimii tosi hyvin myös kasvisversiona ilman sitä. Sitruuna ja crème fraîche on liitto, jolla ei voi mennä pieleen!
Leikkaa pekoni paloiksi. Lorauta pannulle hieman oliiviöljyä ja lisää pekoni ja herneet. Paista n. 5 minuuttia kunnes pekoni on suht rapeaa ja herneet hieman kypsyneet. Mausta suolalla ja mustapippurilla.
Keitä spagetti pakkauksen ohjeen mukaan runsaasti suolatussa vedessä. Valuta pasta ja sekoita joukkoon pekoni ja herneet, sitruunamehu, sitruunankuori ja crème fraîche. Tarjoile heti.
Ja jälkkäriksi? Persikoita, tietenkin. Jokaiselle oma pieni lautanen ja veitsi, ei siinä sen kummempaa tarvita. Ehkä vähän viiniä. Ehkä paljon viiniä, jos sattuu olemaan yksi niistä kesäilloista.
Juuri nyt elämme parasta persikkasesonkia ja syön niitä ehkä viisi päivässä. Olen huomannut, että tavalliset persikat ovat sesonkiaikaankin Suomessa yleensä aika huonoja joten olen todennut että niitä kannattaa syödä vain siellä missä ne kasvavat. Mutta nuo litteät donitsipersikat eli paraguayot tuntuvat sietävän kuljetusta paremmin. Ne ovat täällä pohjoisessakin ihania, kun niitä ostaa juuri oikeaan aikaan. Eli nyt!
Jos heittäydyn fancyksi, saatan tarjoilla persikat viiniin upotettuna. Sen “reseptin” olen jakanut aikaisemmin täällä.
Herkusta on tänä kesänä saatavilla Satokausikasseja, jotka sisältävät paikallisten pienviljelijöiden satokauden tuotteita. Kassin myötä pääsee kivasti tutustumaan lähituottajien tuotteisiin ja se olisi ihana tuliainen vaikka mökille mennessä!
Viimeksi kassi sisälsi mm. porkkanaa ja kukkakaalia. Ajattelin ensin tehdä niistä kesäkeiton, mutta ennen kuin tajusin mitä oli tapahtunut, olin napostellut kokonaisen pöydälle jääneen kukkakaalin ihan sellaisenaan.
(Niin, en olekaan vielä maininnut sitä miten hyvää on uuden sadon kotimainen kukkakaali… näköjään hyvää.)
Herkku on viime kuukausina avannut myös verkkokaupan, ja koodilla EEVA5 saa 5 euron alennuksen verkkokauppaan. Mutta tällaisena parhaana sesonkiaikana suosittelen kyllä mieluummin piipahtamaan paikan päällä inspiroitumassa. Myymälöiden esillepano on tosi kiva ja pidän siitä että sesongin parhaat kasvikset on aina selkeästi nostettu esiin. Usein päätänkin vasta kaupassa, mitä tänään syödään sen mukaan mikä näyttää erityisen hyvältä!
(Tosin en ole vielä kertaakaan poistunut kaupasta ilman Väättäsen perunoita. Tai sitä loimulohta. Tai niitä persikoita.)
