Kaupallinen yhteistyö: Helsingin kaupunginmuseo

Olen syntynyt Helsingissä, mutta muutin tänne vasta viisi vuotta sitten. Meni kolme vuotta, että aloin ajatella olevani helsinkiläinen. Muistan tarkan hetkenkin – olin Suomenlinnassa ja joku apua tarvitseva turisti kysyi, olenko paikallinen. Sanoin, että olen, ja sillä hetkellä tajusin: hetkonen, tosiaan! Olen helsinkiläinen.

Mutta vasta viime vuoden aikana Helsingistä tuli koti. Se johtuu osittain siitä, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni asunto, joka tuntuu jotenkin pysyvältä. Mutta luulen, että vielä enemmän se johtuu siitä, että olen vihdoin valmis siihen, että jossain on koti. Että on juuret. Että on jotain tukevaa jalkojen alla, jotain josta kurkottaa muihin suuntiin.

Tuntuu hyvältä, että se paikka on Helsinki. Ajelimme viime kuussa ystäväni kanssa Etelä-Savosta takaisin kaupunkiin. Kumpikaan meistä ei olisi oikeastaan halunnut palata, maalla ja metsässä oli niin ihanaa.

Pohjoisrannassa hämärtyvään iltaan piirtyi Uspenskin katedraalin sipuli ja Kanavarannan laivat, ja ystäväni sanoi:

kato nyt, miten kauniissa kaupungissa me asutaan!

Siitä käännyimme jouluvalojen valaisemalle Esplanadille ja alkoi hengästyttää.

Muistin taas, mistä kodin tunnistaa: siitä, että vaikka reissu olisi ollut kuinka ihana, kotiin tuntuu aina hyvältä palata.

Ja minun kotini on siitä ihmeellinen paikka, että vielä viidenkin vuoden jälkeen näen päivittäin jotain sellaista, joka hengästyttää kauneudellaan.

Eniten Helsingissä rakastan sitä, että täällä on tilaa hengittää. Nuoruusvuosieni rakkaus Pariisi uuvuttaa minut nykyään päivässä, en jaksa enää jonottaa joka paikkaan, en jaksa tungosta ja saasteita, ruuhkia ja kaikkialle tunkeutuvaa likaa.

Rakastan kävellä leveillä kaduilla, joilla on tilaa. Ylipäätään rakastan kävellä. Se saa minut tuntemaan itseni vapaaksi. En käsitä, miten lontoolaiset jaksavat istua metrossa tunnin aina, kun pitää mennä mihinkään. (Kysyin tätä lontoolaiselta kaverilta, ja hän sanoi: kaikkeen tottuu, kun päättää sopeutua. Niinhän se on.) Puhumattakaan Los Angelesista, jossa kaikki istuvat liikenneruuhkissa omissa autoissaan (olin lähellä saada paniikkikohtauksen jo pelkästään katsoessani La-La-Landin ensimmäistä kohtausta leffateatterissa!).

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan Helsingissä juuri tuollaisia asioita – elämänlaatua ja tavallisen arjen ihmeellistä toimivuutta. Ei tarvitse omistaa autoa – itse käytän harvoin edes joukkoliikennettä. Sitä että kahvi on joka paikassa hyvää (toki helsinkiläisten lempiajanviete on valittaa kahvista, koska ovat tottuneet liian hyvään). Sitä että talvella sisällä on lämmin ja lähikaupasta saa tuoreita vihanneksia.

Jouluna vein Lontoossa asuvan ystäväni Altaalle uimaan ja hän hekotteli, että vain Helsingissä ihminen voi uida alasti talvella meressä ja samalla vilkuttaa presidentille. (Kyllä, Altaalla on myös nakuvuoroja). Juuri tällaiset jutut ovat niitä asioita, miksi rakastan Helsinkiä ja Suomea vuosi vuodelta enemmän. Se tietty pohjoinen omituisuus, edelleen monissa asioissa näkyvä tasa-arvoisuus ja konstailemattomuus on jotain, mistä toivon että osaamme pitää kiinni, vaikka moni asia muuttuu.

Luonto, meri ja niiden läsnäolo kaikkialla, pienet saaret kaupungin edustalla. Kävelen nykyään usein talvisiltaa pitkin Uunisaareen. Tuntuu käsittämättömältä, että meillä on pääkaupunki, jossa voi upottaa saappaat koskemattomaan lumeen ja jossa lapset leikkivät kukkulan kuningasta lumikasassa keskellä katua, kaupungin kalleimmissa kortteleissa. Ajatelkaapa, että monissa maailman suurkaupungeissa asuu vähävaraisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet merta tai metsää. Se ajatus on lohduton.

Muistan senkin hetken tarkalleen, kun Helsinki tuntui ensimmäistä kertaa kodilta. Istuin ratikassa ja nojasin päätäni ikkunaan. Ratikka kaarsi Bulevardille, ohitti ruttopuiston, Ekbergin terassin ja katua reunustavat lehmukset, ja yhtäkkiä mieleeni tuli kirkas ajatus: olen menossa kotiin.

En tiedä, tulenko olemaan täällä aina – osa minusta kaipaa yhä lämpimämpää ilmastoa, toinen hieman tuoreempi osa huomaa haikailevansa maalle – mutta sillä ei ole merkitystä. Sillä on, että tämä tuntuu kodilta nyt.

Koska minulla ei ole henkilökohtaisen historian tai suvun puolesta juuria Helsingissä, kasvatan omat juureni kaupungin juurien sekaan. Katujen ja rakennuksien tarinoihin, ravintoloiden salaisiin resepteihin, kirjaston natiseviin portaisiin, sinne samoille kallioille joita meri on huuhtonut satoja vuosia.

Olen viime aikoina tutustunut paljon Helsingin historiaan. Nyt viimeisimpänä olen lukenut Jukka Viikilän romaania Akvarelleja Engelin kaupungista. Se on J.C.L. Engelin fiktiivinen päiväkirja niiltä ajoilta, kun Helsinkiä rakennettiin siksi kaupungiksi, joka se nyt on. On hauskaa, kuinka henkilögalleria vilisee nimiä, jotka muistan entisten asuinkulmieni kadunnimistä. Ehrenström, Rehbinder. (Ilmeisesti Ehrenströmiä on kiittäminen niistä leveistä kaduista, joita niin rakastan! Viikilä nimittäin kirjoittaa Ehrenströmistä: “Hän katsoi Helsinkiään huolestuneena (…) Kadut olivat onneksi suorat ja leveät, vaan ei niissä ihmisiä liikkunut.”)

On hauskaa arvuutella, mitä kuuluisaa maamerkkiä missäkin kirjan kohtauksessa suunnitellaan tai rakennetaan. Kirjan teksti on runollisen kaunista. Ehdotonta luettavaa kaikille, jotka rakastavat Helsinkiä – vaikka Engel itse ei tainnutkaan rakastaa.

Olin niin iloinen, kun löysin Helsinkikuvia.fi-sivustolta valokuvan kotitalostani vuodelta 1907. Tilasin siitä printin, kehystin ja laitoin seinälle. Se edustakoon minulle samaa, mitä perheportretit ja hääkuvat muille – sitä, että olen osa jotain isompaa jatkumoa. Että kuulun jonnekin.

Helsinkikuvia.fi on ihana sivusto. Se on Helsingin kaupunginmuseon ylläpitämä kuvapankki, jossa on kuvia Helsingistä eri aikakausilta. Kuvat ovat vapaasti ladattavissa ja käytettävissä. Niitä voi etsiä aiheen tai paikan perusteella. Itse selailin alkuun enimmäkseen kuvia minulle tärkeistä paikoista ja historiallisesti merkittävistä tapahtumista, mutta oikeastaan kaikkein kiehtovimpia olivat kuvat ihan tavallisista helsinkiläisistä tekemässä ihan tavallisia asioita.

Kuvista voi tilata myös erikokoisia printtejä. Aika kiva lahjaidea tupareihin, jos asukkaan kotitalosta sattuisi löytymään vanha kuva! Tai vaikka kivijalkayrittäjälle, tai ystävälle synttäripäivänä kuva rakkaasta paikasta syntymävuodelta? Olen toivonut Helsinkikuvia-saitin printtivalikoimaan postikortteja, niitä olisi ihana lähetellä ympäri maailman ja pistellä merkkipäivinä kukkapuketin väliin.

Itse tilasin myös kuvan hurjapäästä hyppäämässä Ursinin vanhan uimalaitoksen tornista – Ursinin kalliot ovat itselleni yksi rakkaimmista paikoista Helsingissä. Senkin kehystän myöhemmin ja ripustan johonkin sopivaan paikkaan.

Vinkkinen: itse kehystetyistä kuvista tulee hienostuneemman näköisiä, kun käyttää aitoa lasikehystä muovisen sijaan. Lasisia kehyksiä saa edullisesti esimerkiksi Granitista. Olen ostanut sieltä myös passepartout-pahveja – kun käyttää “paspaa” ja isompaa lasikehystä, näyttää tavallinenkin valokuva melkein siltä, että se voisi olla galleriasta ostettu.

Käykääpä selaamassa kuvia menneestä Helsingistä – tosin kannattaa varata aikaa, sillä sivusto saattaa imaista mukanaan toviksi. Jos innostutte tilaamaan printtejä, koodilla uusimuusa saa 30 % alennuksen 14.2. saakka.