Jos sorminäppäryys (tai hermot) eivät riitä kranssien askarteluun, saanko esitellä konseptin nimeltä joulutupsu?
Kehittelin konseptin kranssien ylijäämämateriaalista (ja totta puhuen juuri siinä vaiheessa, kun hermoni eivät enää riittäneet kranssien näpertelyyn). Nämä syntyvät käden käänteessä ja sopivat koristamaan ovea, ikkunaa tai vaikka ovenkahvaa.
Ripustin yhden kylppärin ovenkahvaan ja yhden jätin lojumaan ikkunalaudalle. Loput annoin ystäville, jotka olivat suorastaan hämmentävän iloisia näin pienestä ja nopeasti väkerretystä jutusta.
Materiaaliksi sopii mikä tahansa kivannäköinen vihreä: esimerkiksi puolukanvarvut, pistaasinoksat, eukalyptus, erilaiset havut…
Tee ensin pohja yhdestä vihreästä: muotoile oksista kivannäköinen nippu. Tarvittaessa karsi lehtiä saksilla. Sido nippu kiinni ohuen ohuella rautalangalla tai pienellä kumpparilla. Sommittele päälle muutama erikoisempi oksa. Vähemmän on yleensä enemmän, tässäkin. Kiinnitä yhdeksi nipuksi rautalangalla ja leikkaa saksilla oksien päät suunnilleen saman mittaisiksi. Kieritä rautalangan peitoksi juuttinarua, josta voit tehdä myös ripustuslenkin.
Kukkakaupassa on nyt kaikkea ihanaa, mutta materiaaleja löytää myös pihalta tai metsästä. Kuivuneetkin oksat, risut ja heinät toimivat kivasti tuoreempien seassa.
Alkuviikon on pitänyt niin hurjaa kiirettä että en täysin edes rekisteröinyt joulukuun alkua, mikä itselleni on usein merkittävä loppuvuoden taitekohta. Mutta nyt se on avattu, sekä kalenteri että virallinen joulukausi… ja sen myötä pienimuotoinen hulluus.
Vaikka itse joulunpyhät ovat joskus vaikeat, olen aina rakastanut intohimoisesti joulunodotusta ja ennen kaikkea joulukuuta. Marraskuussa täytyy vielä hieman himmailla, mutta joulukuussa saa vihdoin seota. Aion nauttia tänäkin vuonna joulufiiliksestä joka ikinen päivä.
Tunnelmaa on tarjolla niin paljon ja niin monessa muodossa. Toisaalta on villasukkahyggeily piparien ja juustojen ja Bing Crosbyn joululaulujen kanssa. Toisaalta on pikkujoulujen ja itsenäisyyspäivän kimallus ja kuplat.
Rakastan molempia, ja pyrin siihen, että kuukauteen mahtuu kumpaakin paljon. Niistä syntyy täydellinen tasapaino juhlafiilistä ja tunnelmaa.
Oman joulukauteni virallinen startti oli eilen. Kaksi jouluhulluinta kaveriani tulivat kylään, ja valvoimme yömyöhään asti väkertäen kransseja ja koristellen pipareita. Kerrankin sai fiilistellä seurassa, jossa kenenkään mielestä joululaulujen loilottaminen kovaan ääneen ei ole rasittavaa ja jossa Whamin Last Christmasia ei vaan voi soittaa liikaa.
Nyt jokaisesta ovennupista roikkuu jonkinlainen kranssi tai joulutupsu (joulutupsusta lisää myöhemmin). Löydän pöydältä ja pöydän alta glitteriä ja havunneulasia. Ihanaa. Kaikkialla on kuppeja täynnä maustettuja pähkinöitä ja manteleita, kuten joulukuussa kuuluukin.
Minun joulukuuhuni kuuluu myös kuohuviini, koska en ole suuri glögi-ihminen. (Glögi maistuu hyvältä: mökillä, joulutorilla, hiihtokilpailuissa. Kahdessa tulee käytyä harmittavan harvoin, kolmatta en juurikaan kaipaa.)
Mitä yhteistä on joulukuusellani ja Anna de Codorníulla? Molemmissa on häivähdys sitrusta…
Joo joo, juon toki kuohuvaa läpi vuoden. Mutta jouluna sekin maistuu erilaiselta, juhlavammalta, tunnelmalliselta. Siinä on samaa kimallusta kuin jouluvaloissa pimeänä iltana. Toisin kuin kesällä, joulukuussa nautin sen vanhoista kirppikseltä löytämistäni kristallilaseista tai laakeista maljoista. Kummassakin on omanlaistaan juhlan tuntua.
Takuuvarma pikkujoululahja: pullo kuohuvaa ja ajatuksella valittu, kaunis joulukoriste. Neopreenistä tehty pakkaus pitää viinin kylmänä pidempään.
Sitä paitsi: kuohuviini on täydellinen valinta myös joulupöytään, joka usein vilisee erilaisia makuja raikkaista kaloista rasvaisiin torttuihin ja tuhteihin juureksiin. Kuiva kuohari sopii lähes kaiken kanssa.
Vaikka olen aina ostanut paljon cavaa, vietettyäni viime keväänä viikon Barcelonan lähellä Katalonian cava-alueella suhtaudun siihen nykyisin erityisen tunteella. Keskellä talveakin mieleeni palaavat kumpuilevat viinitarhat ja sitruunapuut.
Anna de Codorníu Organic Brut on hinta-laatu-suhteeltaan mainio cava, ja vieläpä luomuviljelyllä tuotettu. Anna, kuten viini meillä tunnetaan, on erittäin kuiva ja suutuntumaltaan suorastaan rapsakka, mutta hedelmäisyys ja hento paahteisuus tuovat siihen monipuolisuutta. Tämän vuoksi se sopii mainiosti paitsi seurusteluun ja kilistelyyn, myös ruokapöytään.
Erityisesti joulupöydän vähärasvaiset kalat ja ravut rakastavat Annaa! Itse tarjoilin sitä tällä viikolla kalatäytteisten saaristolaisleipien kera. Anna on kuitenkin hyvä kumppani myös kasvisruoille, sillä se on vegaaninen (mikä yllättävää kyllä ei viineissä ole suinkaan itsestäänselvyys). Luomu-cavan lisäksi sarjasta löytyy myös kuiva roseekuohuva.
Tämän myötä julistan joulukauden avatuksi, enkä lupaa pidätellä jouluaiheisia juttuja tässäkään osoitteessa. Toivon kaikille ihanaa joulunodotusta sekä kuplivaa itsenäisyyspäivää!
Löysin kiinalaisen hevospatsaan kirppikseltä. Ystäväni pyöritteli sille päätään (se oli kuulemma “kitsch”), mutta ei pyörittele enää. Koska katsokaa miten upeasti se sopii tuohon, kirjahyllyn vartijaksi.
Luin juuri Tara Westoverin hienon, hienon kirjan Opintiellä. Se on uskomaton tositarina maailmanloppua odottavan, kiihkouskovaisen isän tyttärestä, joka ei päässyt lapsena kouluun mutta väitteli lopulta Cambridgesta tohtoriksi.
Opintiellä kiteytti kaiken sen, mikä lukemisessa ja kirjallisuudessa on tärkeää: tietenkin tietämyksen kartoittaminen, tietenkin se, että lukemalla voimme siirtyä kaukaisiin paikkoihin ja maailmoihin (tällä kertaa Idahon vuoristoon tai Cambridgen kirjaston kumiseville käytäville). Tietenkin se, että tieto ja mahdollisuus päästä siihen käsiksi on myös vapautta valita.
Mutta ennen kaikkea Opintiellä oli muistutus siitä, mikä on ehkä lukemisen suurin voima: se kasvattaa ymmärrystä ja empatiakykyä muita ihmisiä ja maailmaa kohtaan. Tästä on tutkimuksiakin, että erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen opettaa meitä eläytymään myös muiden tunteisiin ja ajatuksiin. (Se on myös syy sille, miksi monet tutkijat ovat huolissaan lukemisen vähenemisestä.)
Mietin usein, että ehkä jos ihmiset lukisivat enemmän hyvin kirjoitettuja kirjoja erilaisista ihmiskohtaloista, tätä miksi se ei vaan lähde/jätä sitä/ilmoita poliisille/ryhdistäydy -keskustelua ei tarvitsisi vuodesta toiseen käydä. Westoverin kirja on hyvä esimerkki teoksesta, joka avaa uhrin vääristynyttä ajatusmaailmaa hienosti.
Lukeminen on yksi tapa paitsi lisätä tietämystä, myös oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään. Minun teki mieli kiljua Westoverille monta kertaa, huutaa että nyt häivyt sieltä etkä palaa ikinä, tyrkyttää neuvojani, alkaa jakaa omia kokemuksiani, mutta en voinut, koska kirjassa ei ole palauteboksia. Jouduin lukemaan Taran tarinan loppuun sellaisena kuin hän sen koki ja halusi kertoa, ja se teki hyvää. Uskon, että meille molemmille.
Joten: kiinalainen sotaratsuni seiskoon nyt sen merkkinä, että tässä talossa pyritään ymmärtämään ja oppimaan, pysymään tiedonjanoisina ja uteliaina aina. Hän vartioikoon nyt tiedon, viisauden ja ymmärryksen kolkkaa kotonani ja käännyttäkööt ahdasmieliset ja kapeakatseiset ajatukset takaisin jo kynnyksellä.
